Itkijänainen Traconissa

En ajatellut tekeväni coniraportteja mihinkään väliin, mutta viikonloppuna koettu Tracon oli niin huima, että se ansaitsee palstatilaa. Ensinnä, kiitos niille blogini lukijoille, jotka tulitte tervehtimään ja juttelemaan kanssani kun uskaltauduin bäkkäriltä muiden conittajien seuraan. (Huh, mikä väenpaljous ja kuumuus!) Kiitos myös Preciousille pikaisesta photoshootista lauantaina, ja kaikille niille mahtaville ihmisille, joiden kanssa ehdin pälisemään conin aikana.

Lauantain vietin valtaosin kisan parissa, kun WCS työllisti tuomarointivelvollisuuksineen. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kyyneleet pukkaavat silmiin jo esituomaroinnissa. Peruutuksia oli tullut niin sairastumisten kuin muidenkin syiden vuoksi, mutta jäljellä olleet neljä paria olivat niin uskomattoman upeita ja ihania asenteiltaan, että sain nieleksiä aika rankasti, etten volise jo siinä vaiheessa. En ole vielä ihan vaihdevuosissa kiinni, joten olin conissa kohtuullisen hormonihirviö. Toisin sanoen vielä normaaliakin itkuherkempi.

Käytän nyt sanaa "jo" aika paljon. Allekirjoittanut nimittäin itkee kaikissa kisoissa. Kyse ei ole siitä, että henkinen paine kävisi liian kovaksi, kisa liian tiukaksi kestää, vaan tapaan itkeä herkästi ja vuolaasti kaikenlaisissa tilanteissa. Joskus olen vihjaillut, että voisin elvyttää entisaikoina käytetyn itkijänaisen ammatin kevyesti. Hautajaiset, lasten kevätjuhlat, teatterien ensi-illat, konsertit... Keksittekö vielä jotakin tilaisuutta tai paikkaa, jossa kaivataan liikuttuvaa kyynelehtijää? Voisi olla oiva sivuduuni. Nyyhkin ollessani oikein iloinen, nähdessäni tai kuullessani jotain liikuttavaa tai vaikuttavaa, ollessani surullinen, väsynyt, vihainen ja epätoivoinen. Kauniit asiat ovat myös hyviä herkistäjiä. (Joskus on tullut tirautettua jopa lastenohjelmalle, kun sattui sopiva kohtaus eteen.)

Yleensä kykenen pidättelemään itkua, mutta jos joku sen ehtii aloittaa, seuraan välittömästi esimerkkiä perässä kunnon vauvameiningillä. Itku tarttuu? Kisojen suhteen tämä tekee tiukkaa nähdessään, miten sijoittuvat iloitsevat, liikuttuvat ja no, sitten se on menoa meikäläiselle. Lauantaina tässä mentiin aikamoista vuoristorataa, kun näki sekä iloa voittajien kasvoilla, ja samalla myös pettymystä niiden kasvoilla, jotka eivät saaneetkaan lentolippuja Japaniin. Tässä tulee tuomaroinnin rankin osuus. Kun tunnet kisaajia, paha mieli heidän puolestaan hyökyy myös päälle. Mutta minkäs teet, tuomarointi ei katso sitä kenet tunnet, vaan sitä, kenen puku ja esitys saa parhaat pisteet.

Uudet WCS-edustajamme. Kuva Mikael Peltomaa

WCS on kuitenkin asia, josta minun on pakko avautua. Tuntuu, että tästä kisasta on tehty vähän turhan iso mörkö, ja rimaa nostettu mielikuvituksellisen korkealle. Kyllä, palkintona on matka Japaniin ja edustamista siniristilipun väreissä, mutta WCS on vähän kuin cossimaailman Euroviisut, jossa tietyt lopputulokset ja ratkaisut ovat hyvin odotettavissa. Tiukin kisa on kotimaan kamaralla, sen jälkeen luvassa on huomattavasti kevyempää ja helpompaa kauraa. Ruudulta finaalikisaa seuratessa voi tuntua, että kaikki on niin paljon parempaa, hienompaa ja eeppisempää kuin mikään, mitä ikinä kykenee tekemään, mutta ruutu valehtelee aikamoisen paljon. Ei se taso ole sen kummempaa muuallakaan, ei edes WCS finaaleissa. Ajatelkaapa nytkin miten huikeilta monet puvut täälläkin lavalla näyttävät ja lähemmällä tarkastelulla tuleekin monta yllätystä ja kikkakolmosta vastaan. Esitys on se, jolla on suurin merkitys.

Suomessa tuntuu muutenkin olevan  huono itsetunto, omien taitojen ja kykyjen lyttääminen suorastaan kansallissairaus, ja varsinkin jos tilanne asetetaan kansainvälisiin raameihin. Monesta suusta on kuultu jo kyllästymiseen asti sitä, että omat taidot eivät riitä aivan sinne asti. BZZZZZT. Väärin! Meiltä löytyy kymmeniä ja taas kymmeniä upeita pukuilijoita, jotka olisivat aivan valmiita kisaamaan, voittamaan, mutta rohkeutta puuttuu. Kuten palkintojenjaossa sanoinkin: Pariutukaa? Teitä on hurjasti lahjakkaita tyyppejä, joilla on kaikki mahdollisuudet lähteä elämänsä reissuun. Ottakaa kaveria hihasta, lyökää säkenöivät päänne yhteen ja rakentaa yhdessä esitys. Hei, matka Japaniin? Ei sen pitäisi olla pelottavaa, päinvastoin!

Hehkuin sunnuntaina esityskisan suhteen, kun lähes poikkeuksetta kaikilla oli polte päästä esiintymään yleisölle, ei niinkään sijoittumaan kisassa. Tämä asenne tuntuu puuttuvan kokonaan WCS-kisaajilta. Ei se ole niin vakavaa liiketoimintaa oikeasti. Sydämestäni toivoisin näkevän sitä samaa esiintymisen riemua myös näissä kisoissa. Ei niillä loppujen lopuksi ole niin suurta eroa. Palkinnot ovat vähän erilaiset.

Ihanan eläytyvä ja esitykseen heittäytyvä Hoothoot. Kuva Mikael Peltomaa

Traconin sunnuntain esityskisa repäisi potin aivan täysin. Lavalla nähtiin niin eeppisiä esityksiä, että oksat pois. En ole koskaan nähnyt mitään tämäntasoista kotimaan skenessä.Vänkäripuolelta jo varoiteltiin, että on paras ottaa nessut katsomoon, koska luvassa on jotain hyvin koskettavaa. Todellakin. Onneksi kukaan ei (toivon mukaan) tajunnut kuvata tuomarien ilmeitä, kun taidettiin olla niin monttu apposen avoinna Project Fredrikin huiman, täyden kympin arvoisen suorituksen kanssa. Tästä ryhmästä on lupa odottaa suuria, ja kuten sanoinkin lavalla, tällaisesta viimeisen päälle hiotusta showsta jo maksaisi! En hehkuta tätä enempää, koska sitä varmasti tulee muualta paljon ja runsaasti, enkä tahdo sortua pelkkiin ylisanoihin. WOW. Se riittäköön siitä. Useamman muun ryhmän kanssa tuli avattua kyynelkanavat oikein huolella, eikä siitä ollut loppua, kun kerran aloitti.

Tahdon nostaa tähän aivan supersuloisen Liikkuva Linna - esityksen. Kolmossijalle noussut ryhmä sai yhdeksi perustelukseen "tähän eivät aikuiset kykene". Jos suurinpiirtein keneltä hyvänsä cossaajalta kysyisi miten tekisi liikkuvan linnan puvuksi, luulisin, että lähes kaikki kieltäytyisivät kunniasta mahdottomuuden nimissä. Lapsilla ei sen sijaan ollut tätä ongelmaa. He elävät vielä maailmassa, jossa kaikki on mahdollista, kaikki on tehtävissä ja käden ulottuvilla. Linna sisälsi ihania oivalluksia, hurjan kasan pullon korkkeja, sateenvarjon, jouluvalot, viemäriputkea, hulavanteen, puutarhaletkua, kanaverkkoa ja ties mitä. En tiedä kuinka kauas katsomossa tämä näkyi, mutta linnassa oli oikeasti savuttavat savupiiput hiilihappojään ansiosta. Mistä saisi taas otteen näin ennakkoluulottomasta luovuudesta?

Aivan huikea muistutus siitä, että hurjimpiakin unelmia ja ajatuksia voi kääntää todeksi.

Lasten luovuus omaksi voimavaraksikin? Mikään EI ole mahdotonta. Kuva Mika Kujanen

Samoin lasten läsnäolo ja näyttely lavalla olivat aivan omaa luokkaansa. Taas moni esitys jäi vähän vaisuksi, vaikka teknisesti homma toimi, mutta itse kisaaja ei ollut itse ollenkaan mukana ja läsnä lavalla. On eri asia tehdä vaativaakin koreografiaa, jos sitä vain suorittaa olematta itse siinä liikkeidensä ja hahmonsa takana. On mainittava, että en ole erityisen lapsirakas, joten vaahtosammuttimen kokoisilla cossaajilla ei minuun tehdä suurta vaikutusta. Sillä, mitä tyypit tekevät ja ovat saaneet aikaiseksi iskee sitten taas sitäkin enemmän. Rimpun veistely siitä, kuinka monta nessua tuomaristolla meni kisan aikana, ei ollut vitsi. Ihme, ettei ensimmäisen rivin edessä ollut toista sorsalampea siitä kyyneltulvasta, mitä neljä aikuista ihmistä saa oikein kunnolla tunteilullaan aikaan. Tällaista positiivisen energian tykitystä lisää!

Eeppisyydessään hopeasijalle sijoittuneen ryhmän esitystä tulikin sitten katsottua nikotellen nenäliina suun edessä. Siinä, missä projekti Fredrikit vetivät mielettömän hauskan ja menevän shown, nämä kolme saivat aikaiseksi jotain niin kaunista, että olin pakahtua siihen paikkaan. Musiikki, rytmiikka, puvut, eläytyminen... voihan rähmänkäppyrä. Niin hurjan kaunista. Lavalla ei vain esitetty esitystä, vaan oikeasti hahmot tekivät riittinsä kuten olisi voinut sellaisen tehtävänkin. Harmi, ettei esityskisasta ole vielä saatavilla mitään kuvia, ja perhekunnan kamera ei ihan pelannut kaikkien lavalla olleiden eduksi.

Kunniamaininnan saanut The Mask ansaitsee myös suurkiitokset. En muista koska olisin ollut samalla lailla viihdyttynyt cosplayesityksen suhteen. Tällä kertaa nessu tuli tarpeen naurunkyyneleiden muodossa. Se lavakarisma, läsnäolo ja fiilis! Puhumattakaan siitä, että taidettiin ensimmäistä kertaa Suomessa nähdä vaattteidenvaihto lavalla ilman mitään sermejä tai apuvälineitä. Huikeaa!

Allekirjoittanut yrittää nyt jaksaa istua vielä parisen tuntia ratissa ja käydä hakemassa koiruli hoidosta kotiin. Sitä ennen: Kertaus on opintojen äiti, niinhän sitä sanotaan. Joten vielä kertaalleen: Pari kainaloon ja osallistumaan WCS-karsintoihin. Jookos kookos.