Mitä ihmettä oikein tapahtui?
Mainitsinkin aiemmin lähteväni kisaan lähinnä ottaakseen kontaktia taas lavan kanssa, ihan päästäkseni esiintymään ja antamaan lavamörölle kyytiä. Kuten sanottu, duunissa tehdään kellon ympäri töitä, jotta itsenäisyyspäivänä asiakkaat pääsevät linnaan kunnon puvuissa. Sen takia en ole ihan suoraan sanottuna edes ehtinyt ajattelemaan gaalan esitystä muutamaan viikkoon. Valitsin vanhan puvun, Black Catin aka Felicia Hardyn Marvel-universumin puolelta, koska esitysidea oli putkahtanut siihen jo joskus toissavuonna, niin ja länkkärihahmo. Se oli aika helppo ja selvä valinta. En siis lähtenyt lainkaan kisaamaan, lähdin vain mukaan pitämään hauskaa.
 |
| Oma fleda ja naamiokin oli vielä tallella vuonna kivi ja kilpi. Kuva: Qumma |
No, kuten sanottua. En ollut kerinnyt ajatella koko kisaa aikoihin, joten kun saavuin äidin helmoihin lauantai-iltana, jouduin toteamaan, etten muistanut enää puoliakaan koko esityksestä. Vedin sitten kenraalin äidille, joka tsemppasi hiomaan esitystä pidemmälle. Menin sitten myös sanomaan, että lavalle nouseminen jännittää, joten muumimammani pakkasi siinä paikassa noin lasillisen verran
Gaala oli harvinaisen hämmentävä kokemus monella tapaa. Ensinnäkin, kun on tottunut olemaan tuomaristossa lähes jatkuvasti, olikin haastavaa asettua kisaajan asemaan. Toinen pääjärjestäjistä napauttikin allekirjoittanut yhdessä välissä otsalohkoon, että yritä nyt asettua sellaisen viisitoistavuotiaan kenkiin, joka on ihan pihalla kaikesta, eikä tarvitsekaan tietää mitään, kun hätäilin mahtaakohan taustanauhani kuulua kunnolla tai pysyvätköhän lavasteina olleet pahvikaassakaappini kasassa. Kulisseissa vietettyjen vuosien jälkeen olikin tosi hankala vain olla.
Pukkarissa oli mukavan rento, yhteisöllinen fiilis, kaikki juttelivat toistensa kanssa, enkä yhtään havainnut mitään pingoittavaa kilpailuasetelmaa missään kohtaan. Iso plussa siitä, mutta miinusta siitä, miten levälleen porukka jätti pukkariin kamansa. Lavamörön karkoittamisen lisäksi olin ajatellut gaalan avulla hoitaa päätäni, ja vanteen lailla kiristävää kisa-asennoitumistani. Niin, tuomarina sitä ei tule, mutta tiedän olevani ihan karmea kisatessani. Nyt kun olin asennoitunut siihen, ettei mitään tule, tipu, tai sitä on turha odottaa, taisin olla ihan inhimillinen. Samoin pääsin omakohtaisesti kokemaan, miten mahtavaa on, kun cosplaymammat pitävät huolta. Suurkiitos Suiggarille nestetasapainon hoitamisesta. Olit ihana!
 |
| Jokunen vuosi myöhemmin Bakaconissa. Kuva Miika Ojamo |
Odottamiset olivat kohtuullisen turhauttavia. Aloittelijoiden kisan jälkeen oli hyvä fiilis, ensimmäiset esitykset olivat lämmitelleet omaa oloa ja kisafiilistä sopivasti. Olisin tahtonut päästä jatkamaan samantein yksilökisaan, mutta ei. Ryhmäkisan jälkeen ennen palkintojenjakoa oli vielä äärimmäisen nuutunut fillis odottaessa. Minuutit tuntuivat jo suorastaan matelevan, mutta onneksi olin erinomaisen hyvässä seurassa. (Erityiskiitokset Hanskulle ja Henniinalle!) Jos gaalaa vielä jatkossa järjestetään, toivoisin aloittelijoiden ja yksilökisaajien pääsevän putkeen lavalle, ja vasta kun tuomarit pääsevät pähkäilemään tuloksia, olisi voinut siihen vetää väliaikaohjelmaa paremmin. Nyt esiintynyt Chotto Chocholate! -tanssiryhmä olisi saanut ainakin omalta kohdaltani huomattavasti enemmän mielenkiintoa, kun se olisi ollut sen viimeisen odotuspätkän viihdytyksenä.
Suunnatonta esiintymisjännitystä ei yllättävä kyllä odotuksista huolimatta tullut. Ei myöskään menneiden vuosien "samperi, tuonne en mene!"-tuntemuksia ei esiintynyt. (Ehkä doping-osastosta tosiaan oli hyötyä?) Siinä vaiheessa, kun oma vuoro tuli, sydän kyllä hakkasi siihen tahtiin, että olin varma sen vetävän jo hurjat rytmihäiriöt. Sitten tepastelin lavalle, tein oman juttuni, enkä oikeastaan edes muista millaista lavalla oli - paitsi että nautin siitä todella paljon - vaikka unohdinkin lopusta yhden kuvion. En yleensä ole kovin sanavalmis tyyppi muuten kuin kirjallisesti, joten yllätin itsenikin siitä, että vedin niinkin napakoita vastauksia juontajan kysymyksiin.
 |
| Taisin ainakin henkisesti lentää persiilleni |
Kun palkintojenjako alkoi, olin arvuutellut, että saattaisin ehkä yltää kolmannelle sijalle nähtyäni kaikki muut kisaajat. Kun kolmas sija meni, aloin katsella toisten kisaajien ilmeitä ja olemusta. Odotin rehellisesti toisten nimien esiintuloa, halusin nähdä yllätyksen, ilon ja sen fiiliksen voittajien kasvoilta, joten saattoi käydä niin, että oma monttu tipahti aikalailla, kun voittajaksi ilmoitettiin meikäläisen nimi. En todellakaan osannut odottaa sitä, en millään tasolla, joten joo, nyt on niin epätodellinen fiilis, että oksat pois.
Öh.
Pokaali. Jotain ihan konkreettisia palkintojakin. Ei hittolainen. En oikein saata vielä oikein uskoa, että ne olivat oikeasti minulle tarkoitettu, enkä vain vie niitä jollekin muulle, joka joutui lähtemään ennen palkintojenjakoa. Nyt hölmistys alkaa vaihtua puolihysteeriseen hihitykseen.
Mutta nyt voi olla niin, etten ihan aina istu pelkästään tuomarin pallilla (tirsk), vaan minua saattaa nähdä joskus lavalla. Kisamenestys ei ollut se laukaiseva tekijä, (voi argh, miksi naurattaa nyt kaikki typerät sanakäänteet...) vaan se, että minulla on taas lavan kanssa hyvät välit. Se tunne oli vain niin mahtava, olin unohtanut, miten hyvältä se tuntuu. En todellakaan lopeta tuomarointia tämän jälkeen, nautin siitä ihan liikaa, mutta jos päähän pälkähtää sopiva esitys ja sopiva hahmo, voi olla, että en voi vastustaa lavan kutsua.
Jos jossain on vielä mahdollisuus kisata länkkärihahmoilla, minulla saattaisi olla jo idea.
...ja mitä ihmettä? Taas on tullut ihan hurja määrä uusia lukijoita. Reilu kymmenen siitä, kun viimeksi kunnolla vilkaisin tänne :O Mistä teitä oikein sikiää? Mutta toivottavasti viihdytte ja KIIITOS!
