perjantai 24. elokuuta 2012

Tracon ja King of conquerors

Karvaisemman osapuolen tulevasta cossista olikin jo pikkuisen mainintaa, ja koska en diggaile erityisesti mysteeripuvuista, tämä keskittyköön tulevan Traconin suunnitelmiin. Partaisia hahmoja etsiessä tuli vastaan Fate/Zero ja sieltä pompahti esiin Rider. Pari sopivaa hahmoa on tullut vastaan, ja herralla on sama meininki kuin allekirjoittaneella. Pelkkä hahmodesign ei riitä, tyypin pitäisi herättää jotain tunteitakin. Harmi vain, että sarjassa ei ole minulle oikein yhtäkään hahmoa, joka soittelisi kellojani. (Voi yyhyyyyyyy, Lancer! Miksi pitää olla perjalkainen!)

Rider on jo luonteeltaan ihan mahtava vaihtoehto tuolle häiskälle. Voisi sanoa, että tällä kohtaa tuli varsinainen hengenheimolainen vastaan, ja kun designkin toimi, niin mikä ettei! Päätettiin jakaa voimat puoliksi. Herra tekisi nahkatyöt panssarien kanssa, ja minä taas kangashommat. Suunnittelu aloitettiin jo hyvissä ajoissa ihan katsomalla sarjan läpi, ja sen jälkeen lojuttiin olkkarin lattialla pähkäillen, miten mikäkin osa toimii, ja miten sen toteuttaisi.

Voin jo kuvitella, miten hermoni repeävät noiden kirjontojen kanssa.


Murdoch on tottunut haarniskantekijä, joten oli aika selvää, että panssarimietinnät kaatuvat siihen suuntaan. Keskiaikaseuran aikoina meillä kilkatti pelti aika tiiviisti, kun rottinkimiekan osumat ja uudet osat kaipasivat hitusen vasaran hellää kosketusta. Samoin karvaturpa teki meille kummallekin kengät, ja bootseissa on kuljettu aika monta vuotta, ja hyvät on! Panssarit lähdetään siis aidosta nahasta väkertämään, niin saa nuo kohokuviotkin paljon mukavammin tehtyä, eikä tarvitse irvistellä belsebuubin selkänahan (lue: tekonahka) kanssa.

Samoilta ajoilta meille on eksynyt ihana mohairvillakangas, jonka toinen puoli on juuri oikean punainen Riderin viittaan. Se on viimeiset kymmenen vuotta maannut laatikon puolella, joten näinköhän se odotti vain tätä hetkeä? Mene ja tiedä, mutta tähän se nyt käytetään. Sopivan tekoturkiksenkin olimme löytävinämme, mutta kun se sitten saapui, pettymys oli melkoinen. Näytepalan perusteella odotettiin vaaleasävyistä susiturkista, mutta nyt se olikin tummaraidallista. Ei sitten. En olisikaan halunnut.

Peruukki sentään löydettiin aikoja sitten, ja pääsin sen kimppuun viikonloppuna kumottuani aikamoisen määrän punaviiniä sisuksiini. En ole mitenkään hyvä peruukkien kanssa. Niin kauan kuin on ompelukone tai neulaa ja lankaa käsillä, olen omassa elementissäni, mutta hiukset. Urgh. en osaa tehdä edes omaan päähäni oikein mitään, ja Murdoch on se, joka tekee minulle letitkin. Toisin sanoen, itseni marinoiminen alkukankeuden selättämiseksi oli hyvinkin tarpeen.

Aamulla tällainen oli vastassa lyhennyttyään n.30cm

Punainen, kihartuva pitkätukka piti ensin pätkäistä reilusti lyhyemmäksi. Suretti, kun se oli oikeasti varsin kaunis ennen katkaisua, ja leikkuun kanssa oli muutenkin varsin kylmä rinki persuksen ympärillä. Entä jos sen mokaa? Agh argh argh. #cosplay.fi tarjosi jälleen erinomaista taustatukea ja kannustusta, joten uskalsin nyrhiä sitä enemmänkin. Projekti tarjosi mahtavat naurut eri vaiheissaan. Ensikokeilulla kodissani oli hurmaava hippi, vähän myöhemmin Prinssi Rohkea -tyyppinen polkkatukkamies, ja vasta sitten ruvettiin lähentymään Riderin mittoja kutreissa. Tällä menolla eletään ikuisesti, jos naurua piisaa samaan tahtiin.

Lopputulokseen olin enemmän kuin tyytyväinen. Legenda kertoo minun ehkä vetäisseen pienet voitontanssit, mutta en myönnä mitään. Huomasi taasen, miten hurjasti tämä harrastus antaa, kun vain uskaltautuu pois siltä omalta mukavuusalueeltaan ja vain kokeilee tehdä jotain uutta. Sitä kummasti osaa ja kykenee, kun vain yrittää. Vielä pitää tehdä vähän koemeikkailua, ei vain tatskojen peittelyiden kanssa, vaan ihan tuon karvoituksenkin osalta. Riderilla on sen verran ärhäkät kulmatkin, että niiden tekemistäkin on syytä kokeilla etukäteen.

Lähellä loppumetrejä.  (psst, kuka tulisi meille siivoamaan?)


Tracon lähenee sen verran vauhdilla, että joudutaan tekemään tässä Plan B eli Riderin casual -varustus, farkut ja valkoinen Conquer-paita. Suutarilla ei ollut sopivaa nahkaa, joten panssareita ei pääse vielä pitkiin aikoihin tekemään, sopivamman värinen tekoturkis odottaa löytymistään, samoin helman punainen kangas. No, eipä tässä mikään hätä ole. Tehdään, kun saadaan kaikki rauhassa kasaan ja kuntoon. Töissä on aivan tarpeeksi kiirepaniikkia, että jaksaisi sellaista ottaa enää harrastuksesta. Ensi viikolla saan sitten jo paljastaa, minkä kanssa olen duunissa paininut, kun media varmaan taas repii aiheesta kaiken irti. Sitä odotellessa.

Traconissa nähdään!




sunnuntai 19. elokuuta 2012

Mustetta piilottamassa

Tatskat ovat juttu, joiden kanssa on jokusen kerran tullut manattua cosplayn suhteen. Onneksi itsellä on kuvaa toistaiseksi vain selässä, joten sen piilottaminen on lähinnä puvun ja hahmon valintakysymys. Joskus kuitenkin tulee vastaan sellaista, jossa levän piilottaminen on vähän pakkorasti. Tässä kohtaa voisi huokaista helpotuksesta, että omalla kohdallani jälleen ei ole kyse mistään isosta rumbasta, mutta nyt voisin taas itkeä tuota siipan puoliasumista neulan alla.


Partaongelmasta on hetkeksi päästy, mutta seuraava ongelma tulikin juuri musteen kohdalla. Hahmolla on kivasti joko hihatonta päällä tai sitten todella nafti lyhythihainen. Ei siinä mitään, mutta pitäisi saada maskeerattua nyt koko toinen käsivarsi ja toisesta käsivarresta vielä vähän peittoon. Aikamoinen urakka, ei pelkästään ajankäytön vuoksi, vaan operaatio vaatii mömmöiltäänkin jo aika paljon.

Rasvaliukoista väriä putsattuun ripsariharjaan ja menoksi! Johan alkoi karva punertumaan.

Iki-ihanan Zombieboyn muodonmuutos  meikkifirman käsittelyssä (voi, mikä puhisija!) oli jäänyt erinomaisesti mieleen, ja aika nopeasti tuli suunnattua sivuille tsekkaamaan, mitähän ne ihmetökötit kustantaisivat. Okei, isoja putkiloita, mutta maksoivat sen verran mansikoita, että olin melkein tukehtua kieleeni. Samalla heräsi epäilykset myös siitä, mikä olisi sopiva sävy ihoa ajatellen, kun kuitenkaan ei pääse testaamaan nahkaa vasten natsaako vai ei.



Pihinä ihmisenä päätin sitten kokeilla ensin toista ratkaisua ja testata vähän edullisempia vaihtoehtoja. Punanaamiolla vakuutettiin, että Grimasin camouflage make-up on tosi tynkkyä kamaa ja toimii takuulla. Taaskaan ei päässyt testaamaan etukäteen, mikä tuon savolais-skottilaisen punapigmenttiseen nahkaan sopisi, joten otettiin arvalla se, mitä kaupasta tyrkytettiin yleensä sopivimmaksi sävyksi (IV5). Purkki on naurettavan pikkuinen, hintaa on kuitenkin kohtuullisen paljon kokoon verrattaen ja saapuessaan se osoittautui vähän turhan keltaiseksi sävyksi. (Ärtynyt olmi veikkaa tällä kohtaa, että yleensä sopiva sävy taitaa olla sopiva noin Keski-eurooppalaisella mittapuulla, ei skandinaavisella tai brittiläisellä läpikuultavuudella.)

Tököttiä kokeiltiin sitten toisen käsivarren siihen pieneen kuvatukseen kohtuullisen epätyydyttävin lopputuloksin. Väri on ensinnäkin liian keltainen ja kuva kyllä paistaa läpi, vaikka kerroksia, kiinnityspuuteria tuli lätkittyä kohtuullisen paljon. Grimasin eduksi on kuitenkin sanottava, että kamaa ei kuitenkaan kulunut suunnattomia määriä, joten vaikka purkki on pieni, se on kuitenkin riittoisaa. Värisävyeron voisi vielä peittää kenties laittamalla paremmin sointuvaa meikkivoidetta päälle, mutta en ole kovin vakuuttunut siitäkään.

Testailtiin samalla lihasten rajojen korostusta. Toimii ihan kivasti.

Koko kuva käsitelty kertaalleen, keskellä on eniten tököttiä.


En ole ihan tyytyväinen tuohon peittävyyteen, joten saattaapi olla, että jos Joe Blasco ei tuota parempia tuloksia (sitä sentään löytyy omasta meikkipussista), taitaapi lähteä Dermablendille tilausta. Samalla voisi hitusen testailla lisäparran ja kulmakarvojen kehittelyä. Samaan puniksen tilauksessa, kun saapui myös tiilenpunaista partakreppiä. Arvaako jo joku, mistä hahmosta on kyse?

torstai 16. elokuuta 2012

Repeämä sisäpuolella?

Syy hiljaisuuteen liittyy edelleen tautisen kiireisenä jatkuviin duuneihin ja lomaan, jolloin erakoidun siipan kanssa saariston rauhaan. Tuli kyllä tarpeeseen, enkä halunnut enää maanantaina töihin palatessa nirhata ketään. En edes puhelinmyyjiä. Mökillä olen käynyt koko kesän armotonta taistelua villivadelmia vastaan, ja olen julistautunut niiden pahimmaksi luonnonvaraiseksi viholliseksi. Vaikka olen kuinka repinyt sitä riivatun piikkivartista maasta, kaivanut sitä juurineen ylös, niin eiköhän parin viikon kuluttua taas näy uusia alkuja. Käyn taistelua, jota ei vain voi voittaa.

Siinä raastaessani juuristoa maasta tulin ajatelleeksi, miten hyvin tilanne kuvaa Suomen cosplayskeneä tällä hetkellä. Harrastajakunta on aika laajalle levinnyt, mutta hyvin hajanainen, ja sitä raastaa eri koulukuntien keskeiset näkemyserot ja halut toimia. Mikä on oikeaa ja hyväksyttävää cossausta, mikä ei ansaitse taas edes katsetta nenävarttakaan pitkin. Olen nähnyt tämän saman kuvion tapahtuvan useamman kerran ja se tuntuu selvästi liittyvän harrastuksen kasvamiseen, kehittymiseen ja laajenemiseen. Harrastuksen nimellä ei niin väliä, mutta tämä tuntuu olevan ikävän pakollinen kylkiäinen.

Olotilani ennen lomaa. Ei. Vaan. Kykene. Mihinkään.

Käytänpä esimerkkinä vaikkapa Suomen keskiaikaseuraa. Siellä jo sääntömanuaalissa (A Known World Handbook) on pyydetty välttämään keskusteluita politiikasta ja uskonnosta, koska niistä seuraa hyvin herkästi ärhäkkäsävyisiä väittelyitä, riitaa ja pahimmassa tapauksessa syviäkin mielenpahoituksia, koska näissä asioissa ollaan herkästi tunteella mukana. Ei huono vinkki lainkaan. Sen lisäksi - tämä kohtaa cosplayskenen suoraan verrannollisesti - mainitaan kaksi eri ryhmittymää, kaksi eri marginaalia, joihin tai joiden väliin harrastajat voidaan laskea. Kentän toisella laidalla ovat ne, jotka ovat pitämässä hauskaa, fiilistelemässä ja harrastavat vain huvin vuoksi ilman sen suurempaa vakavuutta tai suuria panostuksia. Toiselta laidalta löytyvät puolestaan ne, jotka harrastavat vakavamielisesti, tutkivat tietoja ja tekniikoita perinpohjin, tekevät asioita itse alusta lähtien ja yrittävät jatkuvasti päästä pidemmälle, parantaa ja kehittää itseään. Sillä välillä sitten roikkuu suurin osa ihmisistä, jotka välillä voivat haluta vain huvitella ja toisena päivänä tehdä vähän syväluotaavammin hommia. Harvempi on puhtaasti vain yhden nurkkakunnan asukki.

Kääntäen cosplaymaailmaan, syvin pointti on kuitenkin se, että kaikki tavat harrastaa ovat täysin ok, eikä se ole keneltäkään pois, jos joku tahtoo ostaa puvun ebaysta saadakseen pukeutua lempihahmokseen ja riekkua pitkin conialuetta hymy korvasta korvaan, purjolla tai ilman. Keneltäkään ei ole myös pois se, että joku nyhrää viikkotolkulla pukunsa yksityiskohtia ja yrittää saada siitä mahdollisimman yksi yhteen referenssikuvan kanssa. Kaikki ovat samalla viivalla, eikä minusta voida sanoa että vaikkapa kaapista cossin päälleen vetänyt olisi yhtään huonompi tai vähäarvoisempi kuin sekään, joka on maalannut pienimmällä mahdollisella pensselillä proppinsa luupilla nähtävät pikkukuviot. Tärkeintä on se, että on kivaa ja voi nauttia cosplaysta sellaisena kuin sitä itse haluaa tehdä. Jokaisella on oma tapa löytää se Oma Kivansa.

Keskiaikaseurassa ristiriita tuntui eniten keskittyvän taistelijoihin, joilla oli intohimona mätkiä toisensa mustelmille ja ruhjeille rottinkimiekoilla, ja vammat huuhdeltiin sitten reilulla oluella ja biletyksellä pois. Toisen nurkan kirjaviisaat, tutkijat ja pikkutarkat käsityöläiset taas halusivat harrastaa vakavasti, "ihan tosissaan". Riitaa oli, on aina ollut, ja se on ollut aina yhtä turhaa. Valtaosa porukasta on edelleen siellä harmaalla alueella, kummankin ääripään välissä, tekee kumpaakin asiaa yhtä mielellään, arvostaa kumpaakin yhtälailla, ja niin sen pitäisikin mennä. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, vaan se on täysin yksilökohtaista.

Ollaan keskenään ehkä vähän erilaisia, mutta haittaako se?

Tuntuu hitusen turhauttavalta nähdä taas yksi harrastajakunta, joka alkaa käydä sisäisesti toistensa kurkkuihin kiinni. Olen kuullut väsymiseen asti itkua ja väninää ernuista ja elitisteistä, ja olen sitä kurkkuani myöten täynnä. Mikä ihmeen tarve on ensinnäkin lokeroida kaikki tiukasti omiin pikku eriöihinsä? Miksi halutaan jakaa ihmiset niihin, jotka ovat "oikealla" puolella ja tekevät asiat, kuten oletataan ja halutaan. Samaan hengenvetoon lytätään toinen puoli harrastajista huonommiksi, alemman kastin väeksi vain sen takia, että heillä on kenties erilaiset lähtökohdat tehdä tätä? Voi morjens.

Näitä lokeroimisia on nyt nähty ja kuultu niin paljon, että tosissaan ärsyttää. Ernut ja elitistit on muutenkin kulunut asetelma, mutta se kaivetaan aina uudestaan ja uudestaan esiin. (Katsokaa, minäkin tein sen!) Sen lisäksi silmään pistää niin ikäjaottelua, länsimaisten ja japanisarjojen vastakkainasettelua kuin käsityöläisammatilaiset vastaan pukunsa ostavat peukalo-keskellä-kämmentä -syntyneet.  Hohhoijaa. Kaikesta pitäisi saada kränää aikaiseksi, päästä barrikadeille itkemään sitä, että noi on ihan tyhmiä, kun ei saada tehdä sitä tai tätä, ja joku katsoi jossain kieroon.

Mitäs jos unohtaisi vain kokonaan sen lokeroinnin ja keskittyisi siihen, mikä omia kellojaan soittelee? Pistäkää länkkäricossit päälle, vaikka kukaan ei tuntisikaan jos se tuntuu kivalta? Lakatkaa vineämästä siitä, että vain itse tehty on sallittu ja hyvä ratkaisu ja unohtaisi sen oman (ja muiden) hauskan pilaamisen sillä, että itketään asiasta, joka ei oikeasti liikuta itseä millään tavoin. Täti on väsynyt turhiin ja ihanaa harrastusta varjostaviin turhuuksiin. Tehkää sitä omaa kivaanne, nauttikaa siitä, ja heittäkää ne ennakkoluulot vähitellen romukoppaan. Miten olisi?




keskiviikko 1. elokuuta 2012

SOLDIER, first class part 2

Töissä on pitänyt niin kiirettä, että pakko kaivaa vanhaa tekstiä esiin, ja leikkiä, että se on ihan ok. Onneksi ensi viikolla on muutama lomapäivä, niin ehkä taas pääsee paremmin avaamaan sanaista arkkuaan. On muuten aika hemmetin kuluttavaa, kun duunit on budjetoitu kahdelle ihmiselle, ja toinen sairastuu. Pitänee siirtää kenttäsänky töihin...

Sitten takaisin herra ammattisotilaaseen. Lähdin liikkeelle mittanauhan, viivoittimien ja maitopurkkikartongin kera. Omalta kropalta mitattiin vyön korkeudet suhteessa omaan kroppaan ja suhteessa referenssikuviin. Vyö ei saisi ulottua montakaan senttiä kylkiluiden yli tai se alkaa haitata kehon liikkumista, kumartelua tai taipumista. Ensiksi piirsin pahville vyön leveyden, siitä lähdin sitten muokkaamaan yläreunan linjaa sopivaksi. Kun siitä oli saatu ensimmäinen versio valmiiksi, sitä sovitettiin huolella peilin edessä ja lyhennettiin ja korjattiin vielä linjoja. Tämän jälkeen pahville merkittiin vyölenkkien paikat ja hahmoteltiin Shin-Ran SOLDIER logo eteen. Viivotin on tässä paras työkalu.






Tein vyön kiinnityksen selkään, kolmen nahkaremmin ja soljen avulla. Se säilytti mielestäni oikeanlaisen hengen ja tekee pukineesta käyttökelpoisen. Täytyihän sinne nyt jostain päästä, ja tarranauha ei oikein hotsittanut, kun tein muuten koko homman oikeasta nahasta. Siirsin kiinnityksen hieman takasivuun, eli symmetrisestä kaavasta siirrän maalarinteipin avulla palan toiselle puolelle. Tällöin hihnat eivät paina ikävästi selkärankaa. Soljet tuottivat eniten päänvaivaa, tuon tyyppisiä, kun ei perussuutarien valikoimasta löydy. Onnekseni pelastusarmeijan kirppis tarjosi valtavan korin erilaisia solkia ja sieltä kaivautui sitten "varoiksi" 12 muutakin solkea. Hintaa koko kasalle tuli huimat 1,20 euroa.


Harhauduin suutarinpajalle ja leikkasin jo aiemmin kaavoittamani kidneybeltin 4mm paksusta mustasta parkkinahasta, ja sen jälkeen vietin hurmaavan tunnin mustassa pölyssä hioessani reunoja pyöreiksi. (Tuppaavat muuten leikkaamaan jopa vaatteen läpi, jos paksun nahan reunoja ei pyöristä leikkaamisen jäljiltä.) Samalla vaivalla leikkasin myös kummatkin vyöt ja saappaisiin tulevat remmit samasta tavarasta ja pyöristin niidenkin reunat. Apuvälineenä käytin sellaista järkälemäistä suutarin hiomakonetta. Sama onnistuu - hyvin hitaasti tosin - käsin hiekkapaperilla tai sitten hiomalaikalla.

pyöristetty reuna tulee päälle, joten näyttää siistimmältä
Sitä muuten pääsee aika huimiin paikkoihin tekemään juttuja, kun vain kysyy. Tämä kyseinen suutari - Seppo Suutari - sijaitsee Hämeenlinnassa, ja joka kuun kolmas torstai porukka saa tulla tekemään omia nahkatöitään ammattilaisopastuksella. Alunperin sumplin tämän käytännön Hämeen keskiaikaseuran käyttöön, mutta cossaajatkin ovat sinne tervetulleita.


Vöiden reunoissa on selvästi joko ommel tai ura ja päädyin siihen, että tein urat vöiden reunalle tarkoitukseen sopivalla pulikalla. (Älkää kysykö, se on ammattilaisen termi sille työkalulle.) Siinä on päässä ura, joka tekee sopivasti 5mm päähän uran ja samalla kiillottaa vyön reunaa. Ottaa muuten hirvittävän kovasti peukalon ja ranteen päälle. Sitten leikattiin vyön päät pyöreiksi ja reikä vyönsoljelle. Nahkaa hieman ohennettiin sauman kohdalta, hiottiin karkeaksi, jotta liima tarttuisi siihen kunnolla, ja sitten liimattiin koko hoito kasaan. Vääks, se aine haisee pahalta ja saa pään särkemään. Mutta liimaleikin jälkeen saattoi pujottaa soljen paikalleen, lyödä liimapinnat yhteen ja ommella nahkaompelukoneella vyöt kasaan. Reikiä en vielä tehty tässä välissä, ne mitoitettiin myöhemmin sopimaan kidneybeltin mittoihin.

Joskus käy solkien kansa munkki. Lähes identtiset refekuvien kanssa!


Kidney beltin yläreunaan piti rakentaa käänne, joka suojaa vaatteita ja ihoa - ja mallissahan sellainen on. liimasin ensin siis suirun ohutta nahkaa vyön reunaan ja sen jälkeen se ommeltiin siististi taitteelta paikalleen. Vähän kuin olisi vinonauhaa kiinnittänyt. Sen jälkeen ylimääräinen nahka leikattiin nurjalta pois. Vielä hieman kuumailmapuhallinta kehiin, niin käänteet kiristyivät ja asettuivat vielä napakammin paikalleen. Nahkaompelukone oli aika antiikkinen, kirjaimellisesti poljettava. Ainakin huumoria riitti tämän projektin kanssa.

yläreunasta etupuolta ja alempana keskeneräistä nurjaa.


Tämän jälkeen vuoroon tuli hihnojen kiinnityslenkit. Ohutta nahkaa liimattiin kaksinkerroin, tikattiin reunoistaan vahvistukseksi ja liimattiin kidney beltiin kiinni. Sen jälkeen ne ommeltiin nahkaompelukoneella paikalleen. Laitoin ne jo valmiiksi hieman vinoon, niin rinnan yli ulottuvat hihnat toimivat paremmin, eivätkä kierrä niin helposti.

Sama periaate kuin vinonauhassakin
Vasemman puoleinen ommeltu ennen liimausta. Ero on aikamoinen.


Seuraavaksi päädyttiin siihen, miten koko homma pysyy päällä. Valitsin kiinnitykseksi kaksi solkea, koska se sopii asun henkeen ja muihin vöihin paremmin kuin tarranauhat tai muut sellaiset. Ensin piti valmistaa solkipuolet.

Sama kuvio kuin vöissäkin: ensin liimalla yhteen, sitten koneella perään.


Solkien päiden pyöristys, kohdistus oikeaan paikkaan liiman kanssa, ja reiät  ja niitit läpi.


Toiselle puolelle vastaavasti hihnat yksinkertaisesta nahasta, joihin tehtiin ensin reiät kiinnitykseen ja vasta sitten, kun ne saatiin kiinni solkiin, tsekattiin paikat niiteille. Reikää perään ja niitit kiinni. Auh, ranteet huutavat hoosiannaa!

Meinasi törähtää vinoon, kun yritti kiinnittää ennen aikojaan.

Tässä vaiheessa projektia kamerani sanoi ystävällisesti sopimuksen irti, kieltäytyi ottamasta enää kuvia tai tekemään enää mitään muutakaan. Kaput. Joten jatkoselostukset nyt tylsästi ilman kuvamateriaalia. Shin-Ran SOLDIER logon leikkasin ohuemmasta nahasta. Piirsin sen pintaan tikkausten kohdat (hopeakynällä, jotta ei jää pysyviä jälkiä), ja sen jälkeen lätkä liimattiin ensin kiinni kohdilleen, jonka jälkeen se vasta tikattiin kunnolla kohdilleen.

Viimeiset hihnat olivat ihan simppelit tehdä. Samalla tavalla kuin vyön kiinnityksissä tehtyä nauhaa, mutta ne vielä tikattiin reunoistaan, laitettiin oikeista kohtia niitillä kiinni ja tadaa, koko komeus kasassa! Vyö asettuu varsin mukavasti päälle ja sitä saa säädeltyä vähän olon mukaan.

Genesistä on tullut ulkoilutettua nyt useamman kerran ja jos joskus jaksan, voipi olla, että herra näkee vielä joskus päivänvaloa. Hupaisaa muuten, Genesiksen takin tekonahkaa jäi niin paljon, että kun Elffi tuskaili Bunnyn takin matskuja, jämäpalat päätyivät sitten siihen. Eipä jäänyt nurkkiin lojumaan, ja nyt voin myhäillä jonkun muunkin tekevän hikikuolemaa samaisen tekonahan kanssa.

kuvasta kiitos Haltsulle