Pieni ihminen on kovin hämmentynyt, iloisesti kuitenkin. Teette minut todella onnelliseksi, että jaksatte seurata jorinoitani laidasta toiseen. Elämä tosiaan kenkii tällä hetkellä aika urakalla, mutta tällaiset pienet asiat saavat hymyn nousemaan huulille. Kuten otsikkokin sanoo, Suuret kiitokset! En ala kuitenkaan kumartelemaan, koska tunnetusti sitä samalla onnistuu pyllistämään kuitenkin vahingossa väärään suuntaan.
Jotta tästä ei tulisi pelkkää kiitosten ja kumarrusten vuodatusta, pistetään mukaan vähän asiantynkääkin. Sen nimi on piilolinssit. Likinäköisenä ei oikein huvita toikkaroida pitkin maita ja mantuja - coneista puhumattakaan, tietämättä tarkemmin, mihin on suuntaamassa. Vaikka Marilyn Monroe teki tästä operaatiosta eräässä elokuvassaan sangen hauskaa törmäilyllään ja säätämisellään, se ei sitä kuitenkaan puoliksi näkökyvyttömälle ole. Kakkulat ovat killuneet jo varsin pienestä nenällä, joten olisi ihan mukava nähdä muutakin kuin väriläiskiä sumussa.
Piilareita on tullut käytettyä niin värittöminä kuin värillisinäkin parisenkymmentä vuotta, joten elän niiden kanssa varsin mukavasti. Ovat muuten kehittyneet sangen mukaviksi siitä, mitä ne olivat vielä joskus silloin kun dinosaurukset jyristelivät pitkin mestoja. Vink vink. Perfektionistisuuttani olen ilmoitellut myös sen verran ahkerasti, että tuskin haluni saada simmut oikean värisiksi suhteessa hahmoon ei ole mikään yllätys. On yllätävän hankalaa löytää täysin peittäviä linssejä, joissa olisi myös vahvuudet jos väri on jotain sinivihreiden ulkopuolella. Aiempien kokemusten mukaan tavalliset värilliset linssit vain vähän tummentavat omien silmien väriä. Vihreissä se ei ole haitannut, kun silmät ovat hohkanneet epäilyttävän luonnotonta sävyä. Siniset taas menevät niin tummiksi, että ärsyttää. Ruskeat opaque-linssit sen sijaan ovat antaneet aivan sen sävyn, mitä olen hakenutkin.
Paljon on kuulunut myös harmittelevia valituksia eri kauppojen laadusta ja silmien ärsytyksestä käytön jälkeen, linssien hajoamisista silmiin tai epämääräisistä muutoksista säilytyksen aikana. Uh huh, ei kiitos. Tahtoisin kyetä näkemään vielä useammankin vuoden jälkeen.
Löysin useamman ihmisen suositteluiden jälkeen Honeycolorin, joka on osittautunut varsinaiseksi piilaritaivaaksi. Ensin sieltä tilattiin punaiset vuoden linssit Rideria varten, ja nyt posti kiikutti mukanaan hienot keltaiset ja sitten vähän sävyttävät siniset linssit. Kaikissa löytyy reilusti vahvuuksia ja vuoden verran näihin on luvattu käyttöaikaa. Lapsenmielisenä ilahdun firman tavasta toimittaa kamppeet. Aina saa ilmaisen piilarikotelon tilauksen mukana, ja se erottuu hauskalla tavalla tavallisten linssien koteloista. Jaksoin riemuita myös niinkin pienestä asiasta kuin pakkaukset ja niiden värit. Joku ajattelevainen ihminen toisella puolella maailmaa oli pakannut linssit söötteihin pinkkeihin ja vaaleansinisiin rasioihin, ja laittanut sävy sävyyn kotelotkin mukaan. Punaisiin linsseihin saatiin hienot limenvihreät. Millaiset kotelot ovatkaan, superihania!
Oink oink, sanoo pieni possu
Pitkät piuhat tai jotain. Meni jonkin aikaa tajuta, että kyseessä on kultakala!
Lisäpisteita pakkauksen suhteen tulee vielä takasivun kuvallisesta ohjeistuksesta, jossa näytetään seikkaperäisesti, miten linssit laitetaan simmuihin. Jesh!
Niin, se peittävyys. Punainen on kunnollista punaista, samoin muutkin värit ovat sitä mitä pitääkin ilman laimeutta tai sekoittumista omaan sävyyn, ja asettuvat omaan silmään mukavasti. Voisin sanoa olevani enemmän kuin tyytyväinen, eikä Honeycolorin hintatasokaan ole lainkaan huono. Edullisia linssejä, hyvä palvelu, nopea toimitus ja yksi tyytyväinen asiakas!
Nyt jään innolla odottelemaan launtaista Eurocosplay Championships finaalia Lontoosta ja #cosplay.fi:n kanssa irkissä Ilonan kisasuorituksen tsemppaamista. Kuinka moni meinaa muuten katsoa reaaliaikaisesti, millaisia upeuksia lavalla nähdään tänä vuonna? Ennakkokuvien perusteella tulossa on järkyttävän kovatasoinen kisa.
Se on kysymys, johon törmään säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta kohtuullisen usein. Olen tehnyt aina omanlaisia ratkaisujani, kieltäytynyt kulkemaan sellaista elämänpolkua, jota meille usein tunnutaan petaavan jo valmiiksi. Vakituinen työ, omakoti- tai rivitalo, farmariauto, 1.7 lasta, kultainen noutaja ja niin poispäin. Noooo, farkkuauto löytyy, työllistän itse itseni yrittäjänä, ja joskus aikoinaan minulla oli kultsu, mutta siihen se sitten jääkin. Yhdenlainen elämäntapahörhö siis.
Joskus tuli larpattua intohimoisesti, sitten mukaan tuli Suomen keskiaikaseura (SCA) omine kuvioineen, sekä ihan perinteiset roolipelit. Koska sekään ei ole tällaiselle nörtille riittävästi, olen lukenut ja keräillyt sarjakuvia aivan pikkukimmasta asti, rakastan scifiä, ja jaksan innostua lapsellisen riemukkaasti mitä typerimmistä asioista. Nykyään bofferi/ rottinkimiekat ovat jääneet sivuun, valikoin todella tarkkaan millaiseen larppiin jaksan enää lähteä, ja SCA:n viehätys karisi harrastuksen muuttuessa politikoivammaksi. Avaruusoopperat ja roolipelit ovat sentään jääneet.
Muutama vuosi sitten eräs tuttuni kysyi harrastanko vielä keskiaikaa. Kielteisen vastauksen kuullessaan hän huokaisi tyytyväisenä, että olet sitten vihdoin kasvanut aikuiseksi. Nostin pöydälle valtavan kassin, sillä olimme juuri käyneet raidaamassa Porvoon Lukevan, yhden maan parhaimmista divareista, ja polttaneet sarjiksiin pari sataa euroa. Selitin löytöjäni esitellessä, että olimme muuten kummatkin aloittaneet cossaamisen.
Se ilme!
Tuttavani totesi hyvin lyhyesti, että vetää sanansa takaisin.
Meillä on aina tila loppu. Tässä yksi kirjahyllyistä omistettuna sarjiksille.
Jos "aikuisuus" on sitä, että pitää asettua tiukasti lokeroonsa, tiettyyn rooliin ja malliin, jota ulkopuolelta usein painotetaan, se saa minun puolestani jäädä omaan arvoonsa. Olen vakaasti sitä mieltä, että jos ei kuuntele omaa itseään, kulkee väkisinkin sen "yhteiskunnan" odottaman ja luoman reitin, saattaakin huomata, ettei se
tuo mitään onnea, jollei pidä itselleen tärkeistä ja merkityksellisistä asioista kiinni. Luulenpa myös, että se on väylä, jolla tehdään niitä harmaita, värittömän kuivakkaita ja mauttomia keski-ikäisiä, jotka ovat sitten salaa katkeria ja kateellisia niille, joilla on ollut rohkeutta tehdä toisin, ja kehtaavat vielä olla onnellisiakin. Kerrassaan hävytöntä! Onhan tässä kärjistystä mukana, mutta näen itse asian varsin pitkälle tällä tavoin.
Cosplay on harrastuksena vielä valtakunnallisestikin niin uusi ja erilainen, että sitä saa edelleen avata kysyjille, mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Lopeteltuani keskiaikailun, tuntui, että minuun jäi valtaisan suuri
aukko, jota en osaa täyttää. Jotain olennaista puuttui. Nyt tuntuu, että cosplay on juurikin se
täyte, se juttu, jota olen hakenut.
Mistä Cosplayssa on minulle kyse? Yksi osa siitä on aivojen tuuletusta oman työn rinnalla. Saa välillä ottaa vähän rennommin, jopa hivenen huolimattomammin (suosittelen tätä lähestymistapaa lähinnä itseni kaltaisille neuroottisille perfektionisteille), ja nyrjäytellä päätään sen kanssa, miten jännittäviä työtapoja, materiaaleja ja tekniikoita tässä harrastuksessa voi käyttää. Samalla tapaa myös kertakaikkisen mahtavia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet samoista asioista - ja voin sanoa, että useimmiten tuskin huomaan ikäeroa nuorempien harrastajien kanssa, kun päästään keskustelemaan vaikkapa softiksen loputtomista käyttömahdollisuuksista tai lempisarjoista.
Cosplay on aivan äärettömän mahtava harrastus. Se ei ole "vain" puvun
tekemistä. Yhteen pukukokonaisuuteen voi kuulua kaavoitus aivan alusta
lähtien, kankaiden ja muiden materiaalien valinnat ja hankinnat (ei niin simppeli juttu, miltä äkkiseltään saattaisi vaikuttaa), puvun valmistus,
kankaanpainantaa, värjäämistä, puutöitä, askarteluja, kirjontaa, muovien
ja ties minkä materiaalien ennakkoluulotonta käsittelyä, maalamista,
viimeistelytekniikoita, ääninauhan kasaamista, esityksen rakentamista...
Tätä listaa voisin jatkaa vaikka kuinka. Aina tulee jotain uutta
jännittävää vastaan. Harrastus, joka ei koskaan käy vanhaksi tai jossa
voisi sanoa, että nyt on kaikki tehty ja opeteltu. Jokainen puku tarjoaa jotain uutta haastavaa ja mieltä kutkuttavaa.
Tiivistetysti
voisi sanoa, että cosplay opettaa ongelmanratkaisua, erilaisten
materiaalien luovaa käsittelyä, kolmiulotteista hahmotuskykyä,
käsityövalmiuksia hyvinkin moneen lähtöön, sosiaalisia valmiuksia, ja jopa ilmaisu- ja
esiintymistaitoja. Voisi vielä lisätä itsestäänselvyyden; päihteetöntä
toimintaa oikeasti hyödyllisen ja kivan asian parissa!
Asiaa liippaa myös seikka, josta olen lyhykäisesti kirjoittanut työblogiini. Maailmantuskani ydin kiertyy käsityötaitojen katoamisen ja vähenemisen ympärille. Opetuksen taso on laskenut hälyttävästi kaikilla käsityöaloilla, käytännön tilalle on tullut enenevässä määrin ties mitkä tutkimukset, liian suuresti painotettava suunnittelu ja kirjalliset selvitykset sen sijaan, että opetettaisiin ihan sitä käytännön työtä. Asia on tullut tuskallisen hyvin selväksi jo ihan työharjoittelijoiden kanssa. Ne jutut, jotka omana opiskeluaikana olivat ihan perusjuttuja, ovat nyt vain enää harvojen tiedossa, eikä suurimmalle osalle ole edes mainittu niitä koulutuksen sivussa. Sitten kirkkain silmin väitetään koulutettavan ammattilaisia? Jaa-a, uskaltaisin väittää, ettei 80% valmistuvista kykene tai osaa toimia itsenäisesti ammattilaisena ja ilman ohjausta vielä valmistuttuaankaan. Tästä ollaan keskusteltu aika monen yrittäjän kanssa, ja kaikki ovat olleet pelottavan yksimielisiä.
Onneksi kansalaisopistoilla tarjotaan vielä varsin runsas tarjotin erilaisiin tekniikoihin ja tapoihin. Kaikki harrastaminen, oli se sitten kurssilla tai itsekseen puuhaaminen, on äärimmäisen hyvä juttu. Vaikka kouluissa tähän ei selvästi olekaan vielä havahduttu, harrastuspiirit varmistavat, että jotain säilyy. Cosplay antaa harrastuksena enemmän kuin mikään oppilaitos tai kurssi -
toki auttavat, helpottavat matkan varrella, mutta eivät ole mikään itseisarvo tai välttämättömyys
harrastuksessa etenemiseen (tai kisoissa pärjäämiselle). Usein tuntuu, että parhaimmin pukujensa kanssa kehittyvät ovat juuri niitä, joille ei ole mahdollinen ammattikoulutus tai vaikkapa kisoissa sijoittuminen nostanut keltaista silmien tasalle, koska pohjalla oletettavasti useimmilla on polte tehdä, intohimoinen halu tuoda lempihahmojaan/designejä eloon ja oppia sitä kautta enemmän, eikä rajata omaa kehitystään ilmoittamalla suoraan olemalla valmis ja taitojensa huipulla.
Jösses, en minäkään ole valmis, vaikka olen toiminut ammatissa jo lukioikään ehtineen ihmisiän verran, valmistanut sadoille ihmisille korsetteja ja juhlapukuja, opettanut kansalaisopistoissa ja lisäkouluttanut itseäni useammallakin tutkinnolla ja kurssilla. Tämähän on vasta alkua.
Jokainen tehty puku kasvattaa nälkää, antaa jotain uutta, opettaa
valtavasti. Kuinka monen päässä on käynyt ajatus: "Jos tekisin tämän
uudestaan, tekisin sen vähän toisin?" Tai "Seuraavan kerran, kun teen
jotain tällaista, tekisin sen vähän fiksummin." Tunnustan, että omissa
työpapereissanikin usein lukee ystävälliseen sävyyn muistutus: "Tyhmä
lehmä! ÄLÄ tee näin enää koskaan!" ja sen jälkeen ohjeistus siihen, mitä tehdä seuraavan kerran vastaavassa projektissa.
Kaikki aloittavat jostain, osaamisen taso on erilainen. Kisojen
tuomaroinneissa olen ollut etuoikeutetussa asemassa näkemässä, miten pukuilijoiden osaamisen taso kasvaa, kehittyy ja nousee
koko ajan. Tiedän myös, että on hurja määrä cossaajia, joita ei
kisoissa näy, mutta jotka kehittyvät vastaavalla tavalla omien projektiensa parissa. Se on äärettömän hienoa, tekee minut hurjan iloiseksi, toiveikkaaksi, koska se
kertoo tarinaa siitä, ettei toivoa ole menetetty. Tämän
harrastuksen kautta voi nousta vaikka kuinka monta kirkasta tähteä ja
osaajaa maailmankartalle!
Tämän idealistisen hehkutuksen jälkeen pitää itsekin todeta, että taidan kuitenkin olla se aikuinen, vaikka harvemmin sellaiselta tuntuu. Aikuinen, mutta ei harmaaksi ja kuivaksi muuttunut keski-ikäinen. Ehkä sairastan Peter Pan - tautia, mutta henkilökohtaisesti en halua menettää kykyäni iloita, nauraa itselleni ja omille tempauksilleni, ja voida olla sopivan lapsellinen halutessani. Niitä harmaan huumorintajuttomia tyyppejä on jo maailma pullollaan.
Jos tekstimuuri alkaa tökkimään, pistäkää yllä oleva biisi soimaan. Hyvää taustamusaa ja aiheeseen sopivat lyriikat. Vink vink.
Monasti törmää siihenkin, että ihmiset sanovat "kasvaneensa"
sarjakuvien, mangan, animen ja cosplayn yli. Ajatus saa jo rypistämään
kulmia. Hei, mikä teitä vaivaa? Jos ne asiat eivät enää kiinnosta, ei sitten. Mutta kasvaa jonkin tällaisen yli? Kuulostaa minun korviini epämääräiseltä tekosyyltä, kun taustapaineet "normaalimpien" harrastusten pariin kasvavat puberteetin ja "aikuiseksi" kasvamisen myötä. Ryhmäpaine vaatisi jättämään lapsellisilta tuntuvat jutut sivuun ja tekemään jotain muka järkevämpää. Morjens.
Itsekään en ole koskaan ollut niin aikuinen kuin juuri täysi-iän saavuttaneena, jolloin oli tietävinään ja osaavinaan suurinpiirtein kaiken maailmasta. (Hei äiti, voit kommentoida, miten kauhean urpo olen ollut. Tiedän, että luet tätä.) Tulin vähän kasvettuani onneksi järkiini, ja totesin, että tässä ole mitään itua, ja minun - eikä kenenkään muunkaan tarvitse luopua itselleen mielekkäistä ja iloa tuottavista asioista, vaikka se olisi miten noloa, typerää tai lapsellista jonkun muun mielestä. Katsotaanko muuten 15-20 vuoden kuluttua kuinka kivaa niillä toisilla vielä on?
En ole oikein koskaan jaksanut mitään vaaleanpunaisia höttösöpökawaii-sarjoja, en ylenpalttista fanservicea tai päättymättömiä sohjoja, mutta siitä huolimatta aina löytyy jotain, joka kolahtaa ja puhuttelee tällaista kääpääkin. Niitä mangoja ja animeja on paljon muitakin kuin vain ne valtavirrassa ajelehtivat suosikit, eikä vaadi kovinkaan paljon vaivaa kaivella niitä esiin. Toisinaan tunnen oloni coneissa vähän vanhaksi suhteessa valtaosaan kävijöitä, mutta siitä huolimatta aina löytyy seuraa, yhteisiä puheenaiheita, tekemistä, eikä kertaakaan ole tullut tylsistymistä vastaan. Ulkopuoliseksi en ole koskaan kokenut oloani.
Kami no Shizuku - aivan upeasti piirretty viininmaistelumanga!
Talvella juttelin erään tutun yritysjohtajan kanssa, joka varovaisesti tiedusteli, aionko jatkaa vielä pukuilua vaikka toimin itsekin näkyvässä asemassa arkielämässäni. Hän huokaisi myös syvään, sanoi, että haluaisi itsekin vielä vetää puvun niskaansa, ja voi kun joku järjestäisi jotkut hyvät teemabileet, jossa voisi pukuilla menettämättä kasvojaan. Tapaamisesta jäi surumielinen fiilis. Malliesimerkki siitä, että pelätään muiden arvostelua, leimaantumista, koska harrastus on näkyvä, värikäs ja hieman vielä tuntematon suuren yleisön silmissä, sekä siitä, mitä tapahtuu, kun asetutaan omassa päässä kehitettyyn lokeroon. Tietenkään toimitusjohtaja, tai vaatesuunnittelija ei voi cossata - eihän niitä otettaisi enää vakavasti!
Ajatus tekee edelleenkin surulliseksi.
Niin kauan kun ihmiset ruokkivat tuota ahdistavaa mielikuvaa, ne ihanat, vähän omituiset jutut piilotellaan muilta, osaksi kadotetaan ja niitä jää haikeana miettimään ja muistelemaan. Samalla menettää palan itsestään. Älkää tehkö sitä itsellenne. Cosplay ei ole vain päätöntä ernuilua, vaan oikeasti järkevä ja vakavasti otettava harrastus, ja jos se tuottaa harrastajalleen iloa ja onnistumisen tunteita, sitä ei kannata uhrata turhan aikuisuuden markkinoille.
Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten hermojani on nyppinyt "Cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä" -tyyppinen uliseminen bindauksen ihanasta kamaluudesta - vai kamalasta ihanuudesta. Valitettavasti kuvat eivät tahtoneet tehdä kanssani yhteistyötä, joten uliuli, nyt vasta paukahtaa.
Olen sen verran mukavuudenhaluinen, etten ala kärsimään niin kuumasta, epämukavuudesta kuin hankaluudestakaan ainakaan alusasujen suhteen, joten kehittelin joskus 2006 kieppeillä oman binderin. Tapojeni mukaan nuuskin ensin niin T-kingdomin kuin sopivasti litistävien urheilurintsikoiden tarjonnan, tsekkailin binderien rakenteita ja saumaratkaisuja, ja loin oman mallin saadun tiedon pohjilta.
Halusin mukavan, helposti puettavan ja pidettävän binderin, joka myös materiaaliltaan hengittää, ei salpaa hengitystä, eikä hankaa mistään. Niin, ja lisäksi tekee sen, mitä pitääkin - litistää nuo maitorauhaset äijämäisempään malliin. Bonuksena oli myös ylimääräisten löllöjen pitäminen kasassa.
Ensimmäinen versio meni tähän tyyliin. Materiaalina 100% puuvillacoutil. Binderin etuosa, se, joka hoitaa lätistystyöt, ei saa siis venyä, joten valitsin lähinnä korsetteja varten 1850-luvulla kehitetyn kalanruotokudotun coutilin. Se on napakkaa, ei veny mihinkään suuntaan, ja pitää kutinsa isommassakin venytyksessä - ja hengittää. (Sitä voi hankkia esimerkiksi Hironialta tai Belle Modestelta.) Sivut tulivat samasta matskusta ja rinnan sivuun laitoin useammalla säädöllä olevat kolme hakasta. Takaosa ja etupuolen yläosat puolestaan on iholycraa. Joustaa mukavasti päällä liikkeessä, antaa tilaa hengittää, eikä hiosta liikoja
Homma toimii siten, että binderin saattaa vetää sopivasti pään yli ja kiristää hakasten avulla rinnan sivusta sitten tarpeellisen määrän, kunnes sivuprofiili näyttää halutulta. Jännä juttu, se vaikuttaa myös ryhtiinkin - tai sitten vaan röhnötin kuvia ottaessa. Vaatteiden alle puettuna näyttää tältä b/c -kuppisella tytyllä: (voi argh, miten inhoan katsella tällaisia kuvia itsestäni...)
Ei nyt kuitenkaan aivan se paras vaihtoehto, vaikka mukavuus alkoi olla jo omaa luokkaansa. Heti jos rinnanympärys kasvaa vähänkin reilummaksi ja paidan alla on isompaa hinkkiä, tämä ei enää riitä. Traconin työvoimavastaavanakin tunnetun Shinran binderitestailuista tuli opittua sen verran, että luuta kyllä kuluu. Seikkailu jatkui siihen, että mallia kehitettiin ensin Kizzyn kanssa (koska vertailukohtana enemmän tissejä!) ja sitten myöhemmin erään toisen tuttavan kanssa, joka edustaa myös reilumpaa mittaa.
Kizzyn kanssa testaillessa lisättiin enemmän pystysuuntaisia leikkuusaumoja ja niihin litteitä metalliluita tukemaan ja pitämään litistettävät meijerit oikeassa suunnassa. Alunperin joustava selkäosa heivattiin mäkeen ja selkään vaihdettiin rintsikoistakin tuttu leveä hakasnauha. Tässä toimii myös nyörityskin ihan mainiosti, hyvä vaihtoehto hakasnauhalle.
Peruskaavapohjasta mittojen mukaan kuositteltu kaava
Seuraavana tosiaan hieman vilautusta, miten bindaus toimii tosiaan hyvin rintavalla ihmisellä. (osastolla Kizzylle vielä lisää kamaa, ja ollaan jo lähellä oikeaa kokoa. Tsekatkaa aiempi linkki ja ottakaa mielikuvitusta kehiin.) Kaavoja voi vähän vilkaista tuosta yltä. Ei siis ole kyse mistään äärimmäisen monimutkaisesta jutusta.
Jälkikäteen sitä on tullut muutettua vielä siten, että olkainta on kavennettu reilusti sekä kädentieltä, että samalla syvennetty myös pääntietä, koska muuden kiristin uhkaa vilahdella paidan alla, jos on useampikaan nappi ylhäältä auki. Keskellä edessä on taite, mutta kaikkialle muualle etukappaleilla tulee saumoihin luut, ja myös niiden keskelle. Suosittelen myös luita vielä takasivukappaleen ja etusivukappaleen yhdistävään saumaan, sekä ensiksi mainitun keskelle. Keskelle taakse voi laittaa hakasnauhaa, tai halutessaan nyörityksen. Tällöin vain pitää ottaa takaa vielä reilusti tilaa pois, koska nyöritys tuo aika paljon lisää väljyyttä mukanaan.
Miltä tämä sitten näyttää päällä? Takaa jäänyt harmillisesti yksi hakaspari auki, mutta ei se näytä haittavan lainkaan. Nämä ovat siis vielä ennen kuin kavennettiin pituutta olkapäältä ja syvennettiin pääntietä. Materiaalina jälleen 100% puuvillacoutil, reunat on tässäkin huoliteltu aiemman tavoin joustavalla taitenauhalla. Sitä ja hakasnauhaa löytyy lähes poikkeuksetta kaikista käsityöliikkeistä useammassakin värissä. Entäpä ne luut sitten? Suosittelen napakoita litteitä flexluita, joita saa nykyään aika monesta paikkaa (Hironia, Belle Modeste, Tikata). Unohtakaa kaupan tätien tarjoamat rigilene-luut. Niillä ei näin kovaan käyttöön ole juuri mitään asiaa.
Näitä tuumailuja ja ideoita saa vapaasti hyväksikäyttää, ja jos joku päätyy näiden mukaan testailemaan, olisin enemmän kuin utelias kuulemaan kokemuksia. Ajattelin tehdä itsellenikin vielä uuden version, koska pari mieshahmoa on tulossa kuvioihin, mutta niistä jutuista sitten myöhemmin. Pysykäähän kuulolla!
Allekirjoittaneella tuulee tällä hetkellä nyt henkilökohtaisessa elämässä niin paljon vasten näköä, että tekisi mieli tiputtaa hanskat oikeastaan kaiken suhteen. Mutta jotta tämä ei menisi ihan apeiluksi, niin muutama hyvä asiakin. Ja vielä cosplay-aiheinen. Kuka olisi uskonut? Le Gasp.
(Huomaatteko, yritän piristää itseäni. Siksi teen nämä listamuotoon, koska listat ovat hyviä ja parantavat kaiken, sekä pitävät elämän järjestyksesä. Joo.)
1.) Rimppu julkaisi tänään hienon cosplay -asennemanifestin Adam Lambertin Masterpiecen tahtiin. Allekirjoittaneen voi bongata sieltä Balalaikana heilumasta. Toivottavasti Rimppu tai joku muu voisi innostua vastaavista enemmänkin, sillä oli varsin hauska opetella biisin sanoja ja yrittää epätoivoisesti toistaa niitä fiiliksellä sitten kameran edessä. Niin, ja bailata.
2.) Olen itkenyt kuumailmapuhaltimen perään niin kauan, että tänään vihdoin kierrettiin kaikenmaailman halpahallit, kunnes Tarjoustalosta bongasimme uudenkarhean vekottimen hintaan 29.90€. (Vinkkinä niille, jotka vastaavaa höhhötintä kaipaavat.) Lähes kaikkialta muualta hinnat nousivat kivasti yli viidenkympin, enkä maksa cossivarustelussakaan ihan niin paljoa yhdestä laitteesta. Pääsen siis vihdoin ja viimein Wonderflexien kimppuun ja harjoittelemaan haarniskointia. Ne järkkykalliit levyt ovat odottaneet oikeaa hetkeään jo hävyttömän kauan.
3.)Ja koska pienet asiat huvittavat, tässä pieni maistiainen Traconista
Precious-chanin kanssa pidetystä photoshootista. Kuvittelin, että
Balalaikan hiukset näyttäisivät vaisuilta, kun hiukset ovat auki ja
käytössä oli vain yksi peruukki. Ei vaineskaan, hyvältähän tuo näyttää
ainakin omana silmääni. Niskassa ja yläselässä oli vain tuon jäljiltä
suurinpiirtein marsun kokoiset takut, joiden selvittelyä voi tehdä
sitten pimeinä talvi-iltoina. Coniväsymyksessä tungin sen vain kassiin,
ja sen avaaminen hitusen hirvittää. Teen myöhemmin oman juttunsa
kyseisen naikkosen kuvista, joten sitä odotellessa!
4.) Olen jumitellut yhden suuren puvun tekemisen kanssa jo monta vuotta.
Tekosyiksi on riittänyt se, että tietyt materiaalit puuttuvat (kasassa
on kuitenkin 98% kamppeista) ja ilman niitä ei vain millään voi
aloittaa. Kyseessä on aikamoinen sirkustelttaprojekti, joten
aloittaminen on vain venynyt, venynyt ja venynyt. Sain pari viikkoa
sitten ihmeellisen energiapiikin ja pistelin kasaan helmaan tulevaa
laskosnauhaa nelisen metriä. Pitänee taputella itseä harteille tästä
aikaansaannoksesta. Nyt se on sentään aloitettu, ehkä jatkoa seuraisi
nyt nopeammin.
5.) Pip Bernadotten peruukin pohja on matkalla Suomeen. En malttaisi odottaa!
6.) Ei liity cossaamiseen millään lailla, mutta mökkimatkalla löysin maasta pienen jääkarhupehmon, joka on ilmeisesti tarkoitettu reppuun maskotiksi. Se raukka oli ihan litimärkä ja sorassa, joten en voinut olla pelastamatta. Ulos kylmään hylätty ressukka on tällä hetkellä kuivamassa ja sen jälkeen se pääsee uuteen, rakastavaan kotiinsa.
7.) Jääkarhupehmoa kovasti himoava koirani olisi mahtava proppi FFVIII:n Rinoalle, jolla on myös australianpaimenkoira. Saatoin hieman huvittua tajutessani asian. Harmi vain, ettei minusta ikinä saisi hyvää Rinoaa, eikä koiruuskaan saa jääkarhua. (tai Nausicaän Teto- pehmolelua, vaikka se sitäkin himottelee kirjahyllystä.) Mutta mikäli joku neitokaista tahtoo tai aikoo cossata ja tahtoo sopivan koiruuden rinnalleen kuviin, tiedätte mistä sellaisen saisi.
Kykenen sanomaan ei tälle katseelle. Tiedän, olen ilkeä kakkiainen.
8.) Cosplay bootcamp on tosiaan oikeasti tulossa. Taisin kirjoittaa viimeksi asiasta niin kryptisesti, että monelta meni se vielä unelman piikkiin. Onneksi on aivan ihana järjestelyporukka, hyvä yhteishenki ja halu toteuttaa leiri. Tähän mennessä projekti on saanut vain innostunutta kannustusta puoleensa, ja käytännön asiat tuntuvat myös luistavan mainiosti. Tästä on tulossa kertakaikkisen hieno juttu!
9.) Viimeiseksi; 71 lukijaa, kuinka siistiä! :) Kumarrukset teille kaikille, piristätte ja ilahdutatte läsnäolollanne ihan hurjasti. KIITOS!
