Unelmasta todeksi?

Tässä tulee samalla paljastettua, kuinka ajauduin skeneen mukaan. Olin vuosikausia seissyt myyntipöytien takana myymässä niin pitsipäivänvarjoja ja -viuhkoja, sekä asenteellisia t-paitoja toisen lafkan nimissä (kaikkea sitä keksiikin sivuduunikseen, kun tahtoo vähän enemmän vaihtelua normaaleihin työkuvioihin), ja siinä samalla oli katsellut cossaajia sillä silmällä jo pitkän aikaa. Olen opettanut varsin paljon kansalaisopistoilla ja yksityisillä kursseilla pääosin epookkipukujen kaavoitusta ja ompelua oman suunnittelutyön lisäksi, joten tarkastelin tiettyjä asioita pukuilijoissa. Pääosin porukalla on homma hanskassa, mutta yksityiskohdat, pienet finessit, materiaalivalinnat ja istuvuudet pistivät silmään.

Tiesin oikeastaan vain pari ihmistä skenestä siihen aikaan, ja nappasin Kyuu Eturauttia hihasta noin sadan kysymyksen tekosyyllä. Olisiko vaikkapa tilaa työpajoille, luennoille, jolla voisin jeesata ihmisiä tekemään parempia pukuja? Olisiko mitään, mitä minä voisin tehdä? Halusin tunkea nenäni tähän soppaan ja jotenkin jeesata. Kuukautta myöhemmin puhelin soi, ja vähän myöhemmin huomasin istuvani cosplaykisojen tuomarina.

Sillä tiellä ollaan edelleen. Edelleen seurailen pukuilijoita mielenkiinnolla ja silmä kovana kisojenkin ulkopuolella.

Every breath you take, every move you make, I´ll be watching you.

Kisatuomarina on kivaa, viihdyn ja nautin siitä, mutta silti tuo perimmäinen juttu on jäänyt kaivelemaan. Kisaajat tulevat, jos tulevat kuulemaan palautteita ja parannusehdotuksia, mutta silti ne, jotka sitä apua näyttäisivät eniten kaipaavan, jäävät harmaalle alueelle, jolle minulla ei ole mitään kosketuspinta-alaa. En ala nykimään tuntemattomia cossareita hihasta kertoakseni heille, mitä he voisivat parantaa puvussaan ja miten joku kohta olisi ennemmin kannattanut tehdä. Jos joku tulee apua tai palautetta minulta kysymään, juttu onkin ihan toinen. Autan todella mielelläni kaikkia.

En kuvittele olevani mikään cosplay-Jeesus, joka tulee ja parantaa kaiken maagisella kosketuksellaan, mutta tiedän, että minulla olisi paljon annettavaa, ja moni saisi siitä paljon hyötyä. Skene ja pukuilijat ovat kehittyneet aivan hurjasti viimeisten vuosien aikana, mutta silti monelle muutaman pienen ja vähän isommankin seikan hahmottaminen parantaisi heidän taitojaan entisestään.

Coneissa on yritetty kerta toisensa jälkeen jos jonkinlaisia aiheeseen liittyviä luentoja ja työpajoja, ja lähes tulkoon aina jälkikäteen harmitellaan osallistujakatoa, kuinka paikalle ei saatu niitä ihmisiä, joita olisi kaivannut ja toiselta puolelta taas kävijät harmittelevat, kun conin vilskeessä ei ehditty mukaan, vaikka aihe olisi kuinka kiinnostanut. Niinpä. Coneissa on niin paljon muuta tekemistä, kaikenlaisia luentoja, kavereiden tapaamista, kisoja, vaikka mitä muuta kuin keskittyä cosplayn rakentamiseen - oli se sitten teoriaa tai käytäntöä. Tämä on tullut itsekin hahmotettua kantapään kautta useamman kerran.

(Vaikka olihan se aika hulppeaa vetää 400 hengen luentosali täyteen aikoinaan Kaapelitehtaan Finncon-Animeconissa. MUTTA Itseäni väenpaljous harmitti, koska jouduin sen takia tipauttamaan aika paljon materiaalistani pois. Olen lähiopettaja, en massaluennoija. Paljon oli hyvää, mutta enemmän vielä jäi pois.)

Mikä on sitten tämä unelma, jonka toteentulemisesta otsikossa jo mainostin? Pähkäilin pitkään, mitä tilanteelle voisi tehdä, ja lopulta tuli purskautettua ajatus ilmoille 2010 Bakaconissa, kun tuomarit lähtivät yhdessä syömään. Cosplay bootcamp. Ei con, vaan viikonloppuleiri, jossa olisi opetusta niin kaavoituksesta, materiaalien valinnasta ja värjäämisestä, ompelusta, proppien tekemisestä ja maalaamisesta. Peruukkien modaamista ja esiintymisharjoittelua. Jostain pitäisi vain saada sopiva paikka yöpymiselle, ja jonkun pitäisi hoitaa ruokapolitiikka ja muut käytännön järjestelyt. Yksin en suinkaan tekisi kaikkea, mukana olisi useampi kokenut (puoli)ammattilainen opastamassa omasta vahvuusalueestaan. Kenelläkään ei mennyt pitsa väärään kurkkuun, vaan ajatus jäi sen jälkeen kypsymään muidenkin päähän.

Piilevät taustavoimat käyttöön!

Nyt näyttää siltä, että Cosplay Bootcamp on saanut jo perustavanlaatuisen luurankonsa kasaan, nyt se tarvitsee vielä lihaa luidensa ympärille, ja tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että pitää rakentaa aikatauluja, opetusrakenteita ja loppujen lopuksi, toteutuakseen tämä tarvitsee myös osallistujia.

Opetustyössä olen havahtunut siihen, että se, mitä on kuvitellut ihmisten eniten tarvitsevan, ei ole välttämättä juuri se, mitä eniten todella kaivataan. Jotta Cosplay bootcamp toteutuessaan antaisi teille maksimaalisen paljon hyviä ajatuksia ja konkreettisia välineitä myöhempää käyttöä varten, tarvitaan palautetta, jonka pohjalta voidaan leiri rakentaa. Tulemme esittelemään Cosplay Bootcampin Desucon Frostbitessa sunnuntaina yleisön kanssa vuorovaikutteisen paneelin muodossa. Toivon, että sinne jaksaisi raahautua mahdollisimman moni, ja kertovan meille, mitä te haluatte. Mitkä ovat suurimmat kompastuskivat cosplayn kanssa? Onko se kaavoitusta, onko se ompelua, mitä? Mitä te haluaisitte oppia tai tehdä? Kommentteja voi toki pistää tänne blogin puolellekin, kun jotain putkahtaa päähän.

Musteen piilotusta part 2

"Mutta mä tykkään mun tatskoista! En mä tahdo piilottaa niitä!"

Se oli ensimmäinen protesti, kun nappasin suunnittelijaparini uhriksi musteen häivytysoperaatioon, ja vastaavia seurasi tasaisella tahdilla koko testailun ajan. Viimeksi operoin M/V-kuvilla, nyt on vuorossa sitten värillisten kuvien piilotusta. Luvassa siis kinttuja koko postauksen täydeltä! Kaivelin aika kasan erilaisia tutoriaaleja juutuubin pohjilta, ja niistä toimivimmilta, eikä vain tiettyä tuotetta mainostavista, nappasin kaksi vaihtoehtoa kokeiluun.

Ensimmäisessä käytetään huulipunaa pohjalle, ja sen päälle rakennetaan peittokerroksia. Eli tästä lähtee:

Kuvan päälle on levitetty ensin kerros huulipunaa.

Seuraava kerros (oikealla) tummempaa meikkivoidetta, puuteria, ja sen päälle vielä vaaleampaa meikkivoidetta

Useamman kerroksen jälkeen. (Huomaa hieno facehugger ylempänä. Sitä EI saanut peittää.)

Häivytyksen jälkeen. Värillä ON väliä.

Tämä tapa ei ollut kauhean tehokas, ei ainakaan pysyvyytensä perusteella. Homma leviää kuin Mäkisen eväät heti, kun siihen koskee. Valitettavasti kaikki valtaisan meikkipussini punat ovat enemmän tai vähemmän kosteuttavia, tai sitten niissä oli glitteriä mukana. Joten se mattamaisinkin puna oli edelleen liian kostea, eikä huulipunapohja tuntunut kuivuvan millään, ja kun pohja pysyi koko ajan kosteana, päälimmäiset kerroksetkaan eivät pysyneet kovin pitkään hyvinä. Jos tätä tapaa kokeilee, suosittelen etsimään kuivan mattapunan, joka todella kuivuu ja pitää paremmin.

Testasin myös kuinka paljon eroa on kerrosten määrällä. Jätin avainkuvion alaosan vähän vähemmälle kerrosten kanssa, ja lopputulos oli varsin arvattava. Mitä enemmän tököttiä, sen paremmin peittää. Ei auta laiskuus, vaikka kuinka yrittäisi.

Sitten tapa nro 2. Huulipuna heitetään mäkeen ja korvataan pohjustus ihan tavallaisella paperiliimalla. Käytössä oli kaavoihinkin käyttämäni puikkoliima, joka oli helppo mätkiä ihoa vasten, mutta koehenkilöni valitti siitä, että levitys tuntui epämiellyttävältä, ihoa kiristi ja pienet ihokarvat nipistelivät. Eroa ei ollut levittikö suoraan puikosta vai palettilastalla. Paperiliima on myös myrkytön, joten sitä saattaa aivan huoletta laittaa iholle ilman pelkoa maailmanlopun allergisista reaktioista. Mutta sanoista kuviin:

Turilaan lähtötilanne ennen liimakerrosta

Liimapinnan kuivuttua testattiin kahta eri peittoväriä

Aiemmin mainostin hankkineeni Grimasin tatuointien peittoon tarkoitukseen suunnatun peittoaineen. Sitä kokeiltiin tässä nyt vasemmalle puolelle, oikealle puolelle sen sijaan ihan perinteistä voimakaspigmenttistä meikkivoidetta. Grimasin tuote on kyllä niin syvältä, ettei kädelläkään yletä. Kauheaa tahmaa, eikä auta vaikka sitä lämmittäisikin. Se ei peitä sitten mitään! Hukkaan meni nekin pennoset.

 Liima jättää ihoon aika jännittävän pinnan. Jokainen ihohuokonen jää näkyviin varsinkin meikkivoiteen kanssa ja jos inhottuu pienistä rykelmistä tai koloista, ällötykseltä ei voi välttyä. Kiitos ja anteeksi, Mirjam!

Useamman kerroksen ja häivytysten jälkeen.

Yhteenvetona voisi sanoa, ettei kumpikaan näistä tekniikoista ollut täysi menestys, mutta antoi hyvän hahmotuksen siitä, mikä toimii ja mikä ei. Valitettavasti tästä ei ole enää kuvia, mutta päädyimme piilottamaan Rideria varten herran hihan pohjustamalla ensin kaikki kuviot huomattavan tummalla meikkivoiteella. Sen annettiin kuivua rauhassa ja puuteroitiin runsaalla Grimasin kiinnityspuuterilla. Tumman kerroksen päälle töpöteltiin vaaleampi meikkivoide. Puuterointia ja kerroksia toistettiin useamman kerran, kunnes päästiin tarpeeksi peittävään lopputulokseen. Viimeiseksi koko komeus kiinnitettiin hiuslakalla, joka esti värin suuremman sotkeutumisen vaatteisiin. Hiuslakkaa voi myös lisäillä päivän mittaan, jos tuntuu, että väriä alkaa irrota häiritsevässä määrin.

Aivan täydellistä tästä ei vieläkään tullut, mutta tatuointeja tuskin enää huomasi ellei ollut aivan lähellä katsomassa. Rideria tuskin cossattiin viimeistä kertaa, joten samaa operaatiota on vielä myöhemminkin luvassa, ja jos matkan varrella tulee vielä hyviä oivalluksia, jaan ne varmasti täälläkin.

Haluatko nähdä Eiffel-tornini?

Enpä olisi uskonut, että crossausvimma iskee näin kovaa, kun sellaista ei ole koskaan oikein ollutkaan. Ohimennen keskustelussa  #cosplay.fi:llä tuli puhetta Hellsingistä, ja ei mennyt kuin hetki, kun tempauduin takaisin vanhan kunnon sarjan pyörteisiin. Tämä sai Traconissa vielä lisää pontta alleen. Jos jostakusta pidin siitä sarjassa, se oli palkkasoturijoukon kapteeni Pip Bernadotte. Mikähän siinä on, että ihastun aina eniten (puoli)rivoja läppiä syytäviin törkyturpiin, joilla on asenne kunnossa. (Toim. huom. Toimii myös livenä. Olen helposti huvitettava.)

Into cossata oikeastaan tuli siitä, kun tajusin, että Traconiin suunnittelemani ja hankkimani Black Lagoonin Balalaikan kaupunkisotapuku kävisi melkein sellaisenaan herra Bernadotellekin. Pieni laiskimus sisälläni näki hetkensä tulleen, ja kas kummaa, kun lamppu syttyi pään päällä. Tämähän olisi helppo ja suhteellisen vaivaton toteuttaakin! Melkein kaikki kamppeet kun löytyisivät ihan kotoa kaapeista!

“Show me your cannons and I’ll show you my pip.”

No joo. Helppo ja helppo.

Ennen kuin ehdin taas jarruttelemaan itseäni, olin jo suu vaahdossa ja into piukalla suunnittelemassa asiaa eteenpäin. Tämän ovat ehtineet muutkin kanssa-cossaavat irkkaajat havaita.

<corbin> Rora on ihana, kun on noin tohkeissaan.

Toisin sanoen, lähti hitusen mopo käsistä. Jep, puku on valmiina, maiharit, check. Tetsaritkin pitäisi löytyä kaapista. Silmälappu pitäisi tehdä, joten vain peruukki, hattu ja parisen merkkiä pitäisi hankkia. Iisi keissi, peruukki tilaukseen ja kyllä sen kotsan jostain löytäisi.

Ai, ei vai?

Ebayn ihmemaailma ei tarjonnut yhtäkään peruukkia, jota olisin kelpuuttanut. Ei mallin tai värin puolesta, joten eksyin Amphigoryn sivuille. Olen sieltä useamman kerran tilannut jenkkikaverin avustuksella ja poikkeuksetta on tullut laatukamaa perille - sieltä saa myös aivan äärihyvää hoitoainetta pertsoille. Väriasiaa tuli muiden asiantuntijoiden kanssa väännettyä parisen päivää, kunnes päätin sitten tehdä kompromissin. Minulla on jo muutaman vuoden roikkunut megapitkä kullanruskea peruukki, jolla ei ole ollut mitään käyttöä. Ihana pituus, mutta on päältä niin ohut, että siitä ei saisi soveliasta varsinkaan, jos leikkelisi sopivat otsahöytyvät. Ihan niin kaljuna en kehtaisi esiintyä. Se saakoon toimia alkemiakokeiluideni uhrina, kun värjäilen sen uuteen uskoon ja riivin sitten palasiksi. Amphigoryltä tuleekin sitten pohja, johon yhdistän pitkät kuituosuudet. Toivon mukaan fleda olisi sen jälkeen kunnossa.

Lisää lettiä, niin kyllä se siitä!

Koska en olisi minä, jossen olisin niin raivostuttavan perfektionistinen, homma meni taas siihen, että ollaan silmä kovana kyylätty referenssikuvia. Ehdin jo etsiä cowboy-tyyppistä hattua pitkin nettiä, kun rakas kotimilitaristini huomautti, että kyseessä on aivan selvästi Australian armeijan käyttämä lätsä, jota on tyypillisesti ollut yksiköillä Vietnamissa ja Koreassa. Nyt, kun tiedän, mikä se on, ja miltä sen pitäisi näyttää, edessä on armoton metsästys. Kyllähän niitä löytyy, ihan uusina (alkaen 150€ + postikulut) ja sitten vintage-malleina (ebayssa edullisin taisi olla 50€ + saman verran postikuluja.) Viimeisen tutkailun jälkeen hinnat ovat kivunneet kivasti lähes kahteensataan dollariin. Olen aika puun ja kuoren välissä. Ei tule mitään, että ottaisin vain jonkun lätsän randomisti, ja tekisin siitä Pipille päähineen. Ei, sen pitää olla oikea juttu. (Tässä kohtaa voisi todeta psykologimaiseen äänensävyyn, että ei kannattaisi tehdä asiaa ihan näin vaikeaksi, mutta kun minä HALUAN. Ei ole enää kysymys siitä, että haluaisin sen, tarvitsen sen!)

Törkiän kallis postikuluista puhumattakaan. Mutta se olisi täydellinen. Yhyy

Tetsaritkin paljastuivat väärän värisiksi, joten nyt metsästetään nekin vielä uusiksi. No, mutta jos jotain, tämä on ollut todella hauskaa parisuhteilua. Ehkäpä minullakin on kohta parinkymmenen maastopuvun kokoelma, ja sitten voidaan viettää romanttisia iltoja tetsaten pitkin metsiä ja ryteikköjä.

Asian sivussa voisi sanoa vielä sanasen ostopuvuista. Kyllä, tähänkin tulee lähestulkoon kaikki hankittuna ja metsästettynä pitkin maailmaa. Olen taas kuullut väsymykseen asti sitä, kuinka kaikki ostopuvut ovat paskaa ja ne, jotka sellaiseen lähtevät, ovat suorastaan pohjakastia cossaajien keskuudessa. Mitäpä, jos vedettäisiin tähän väliin pikkuinen reality check?

A) Ostopuvuilla ei kisata. Se on jo varmasti kaikille ihan selviö, ellei kyse ole sitten esityspainotteisesta kisasta, jossa puku on enemmän sivuroolissa.
B) Kisapuvuissa voi olla vapaasti ostettuja osia, se ei pukua huononna mihinkään suuntaan. Useimmiten osto-osat vielä modataan itse sopivammaksi.
C) Ei ole mitään, kerta kaikkiaan mitään järkeä lähteä tekemään itse vaikkapa miesten pukua, jos sellainen osuu sopivana vastaan vaikkapa kirpparilta. Uskallan väittää, että ostettuna se on moninverroin paremman näköinen kuin sellainen, jota on lähdetty itse tekemään hahmottamatta, mitä sellainen pitää sisällään tai kuinka se tehdään. Painottaisin enemmän hahmonäköisyyttä ja kokonaisuuden onnistumista kuin aivan jokaisen asian itse tekemistä.
D) Minä ainakin haluan pukeutua yhdeksi lempihahmokseni mahdollisimman tarkasti uskollisena referensseille ja hahmon taustalle, pitää hauskaa, ja ottaa hyviä kuvia. Kaiken oikean kaman löytämiseen menee hurjasti aikaa ja vaivaa, eikä ole suinkaan vain yhden klikkauksen päässä. Teen suunnittelua ja ompelutöitä työkseni, joten minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään suurta intressiä tehdä samoja hommia vapaa-aikanani. Ei ainakaan ommella aivan perusvaatteita (joita en muutenkaan suostu edes töissä tekemään.)
E) Summa summarum. Ostopuvut ovat aivan ok kaikkialla muualla paitsi kisoissa. Jos omat taidot eivät riitä ja tahtoo pukuilla, niin visa vain vinkumaan. Aivan turha itkeä, ettei pysty tai osaa, jos hauskanpito on tästä kiinni.

...jaaa, tästä sitten taas oivasti kaarretaan takaisin mr. palkkasoturin pariin. Jos kaikki menee putkeen, Pip näkee päivänvalon Desucon Frostbitessa, jossa lupaan olla mahdollisimman porsas kaikkia muita naispuolisia kohtaan. Victoria Serasit, pitäkää varanne! ;)

Itkijänainen Traconissa

En ajatellut tekeväni coniraportteja mihinkään väliin, mutta viikonloppuna koettu Tracon oli niin huima, että se ansaitsee palstatilaa. Ensinnä, kiitos niille blogini lukijoille, jotka tulitte tervehtimään ja juttelemaan kanssani kun uskaltauduin bäkkäriltä muiden conittajien seuraan. (Huh, mikä väenpaljous ja kuumuus!) Kiitos myös Preciousille pikaisesta photoshootista lauantaina, ja kaikille niille mahtaville ihmisille, joiden kanssa ehdin pälisemään conin aikana.

Lauantain vietin valtaosin kisan parissa, kun WCS työllisti tuomarointivelvollisuuksineen. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kyyneleet pukkaavat silmiin jo esituomaroinnissa. Peruutuksia oli tullut niin sairastumisten kuin muidenkin syiden vuoksi, mutta jäljellä olleet neljä paria olivat niin uskomattoman upeita ja ihania asenteiltaan, että sain nieleksiä aika rankasti, etten volise jo siinä vaiheessa. En ole vielä ihan vaihdevuosissa kiinni, joten olin conissa kohtuullisen hormonihirviö. Toisin sanoen vielä normaaliakin itkuherkempi.

Käytän nyt sanaa "jo" aika paljon. Allekirjoittanut nimittäin itkee kaikissa kisoissa. Kyse ei ole siitä, että henkinen paine kävisi liian kovaksi, kisa liian tiukaksi kestää, vaan tapaan itkeä herkästi ja vuolaasti kaikenlaisissa tilanteissa. Joskus olen vihjaillut, että voisin elvyttää entisaikoina käytetyn itkijänaisen ammatin kevyesti. Hautajaiset, lasten kevätjuhlat, teatterien ensi-illat, konsertit... Keksittekö vielä jotakin tilaisuutta tai paikkaa, jossa kaivataan liikuttuvaa kyynelehtijää? Voisi olla oiva sivuduuni. Nyyhkin ollessani oikein iloinen, nähdessäni tai kuullessani jotain liikuttavaa tai vaikuttavaa, ollessani surullinen, väsynyt, vihainen ja epätoivoinen. Kauniit asiat ovat myös hyviä herkistäjiä. (Joskus on tullut tirautettua jopa lastenohjelmalle, kun sattui sopiva kohtaus eteen.)

Yleensä kykenen pidättelemään itkua, mutta jos joku sen ehtii aloittaa, seuraan välittömästi esimerkkiä perässä kunnon vauvameiningillä. Itku tarttuu? Kisojen suhteen tämä tekee tiukkaa nähdessään, miten sijoittuvat iloitsevat, liikuttuvat ja no, sitten se on menoa meikäläiselle. Lauantaina tässä mentiin aikamoista vuoristorataa, kun näki sekä iloa voittajien kasvoilla, ja samalla myös pettymystä niiden kasvoilla, jotka eivät saaneetkaan lentolippuja Japaniin. Tässä tulee tuomaroinnin rankin osuus. Kun tunnet kisaajia, paha mieli heidän puolestaan hyökyy myös päälle. Mutta minkäs teet, tuomarointi ei katso sitä kenet tunnet, vaan sitä, kenen puku ja esitys saa parhaat pisteet.

Uudet WCS-edustajamme. Kuva Mikael Peltomaa

WCS on kuitenkin asia, josta minun on pakko avautua. Tuntuu, että tästä kisasta on tehty vähän turhan iso mörkö, ja rimaa nostettu mielikuvituksellisen korkealle. Kyllä, palkintona on matka Japaniin ja edustamista siniristilipun väreissä, mutta WCS on vähän kuin cossimaailman Euroviisut, jossa tietyt lopputulokset ja ratkaisut ovat hyvin odotettavissa. Tiukin kisa on kotimaan kamaralla, sen jälkeen luvassa on huomattavasti kevyempää ja helpompaa kauraa. Ruudulta finaalikisaa seuratessa voi tuntua, että kaikki on niin paljon parempaa, hienompaa ja eeppisempää kuin mikään, mitä ikinä kykenee tekemään, mutta ruutu valehtelee aikamoisen paljon. Ei se taso ole sen kummempaa muuallakaan, ei edes WCS finaaleissa. Ajatelkaapa nytkin miten huikeilta monet puvut täälläkin lavalla näyttävät ja lähemmällä tarkastelulla tuleekin monta yllätystä ja kikkakolmosta vastaan. Esitys on se, jolla on suurin merkitys.

Suomessa tuntuu muutenkin olevan  huono itsetunto, omien taitojen ja kykyjen lyttääminen suorastaan kansallissairaus, ja varsinkin jos tilanne asetetaan kansainvälisiin raameihin. Monesta suusta on kuultu jo kyllästymiseen asti sitä, että omat taidot eivät riitä aivan sinne asti. BZZZZZT. Väärin! Meiltä löytyy kymmeniä ja taas kymmeniä upeita pukuilijoita, jotka olisivat aivan valmiita kisaamaan, voittamaan, mutta rohkeutta puuttuu. Kuten palkintojenjaossa sanoinkin: Pariutukaa? Teitä on hurjasti lahjakkaita tyyppejä, joilla on kaikki mahdollisuudet lähteä elämänsä reissuun. Ottakaa kaveria hihasta, lyökää säkenöivät päänne yhteen ja rakentaa yhdessä esitys. Hei, matka Japaniin? Ei sen pitäisi olla pelottavaa, päinvastoin!

Hehkuin sunnuntaina esityskisan suhteen, kun lähes poikkeuksetta kaikilla oli polte päästä esiintymään yleisölle, ei niinkään sijoittumaan kisassa. Tämä asenne tuntuu puuttuvan kokonaan WCS-kisaajilta. Ei se ole niin vakavaa liiketoimintaa oikeasti. Sydämestäni toivoisin näkevän sitä samaa esiintymisen riemua myös näissä kisoissa. Ei niillä loppujen lopuksi ole niin suurta eroa. Palkinnot ovat vähän erilaiset.

Ihanan eläytyvä ja esitykseen heittäytyvä Hoothoot. Kuva Mikael Peltomaa

Traconin sunnuntain esityskisa repäisi potin aivan täysin. Lavalla nähtiin niin eeppisiä esityksiä, että oksat pois. En ole koskaan nähnyt mitään tämäntasoista kotimaan skenessä.Vänkäripuolelta jo varoiteltiin, että on paras ottaa nessut katsomoon, koska luvassa on jotain hyvin koskettavaa. Todellakin. Onneksi kukaan ei (toivon mukaan) tajunnut kuvata tuomarien ilmeitä, kun taidettiin olla niin monttu apposen avoinna Project Fredrikin huiman, täyden kympin arvoisen suorituksen kanssa. Tästä ryhmästä on lupa odottaa suuria, ja kuten sanoinkin lavalla, tällaisesta viimeisen päälle hiotusta showsta jo maksaisi! En hehkuta tätä enempää, koska sitä varmasti tulee muualta paljon ja runsaasti, enkä tahdo sortua pelkkiin ylisanoihin. WOW. Se riittäköön siitä. Useamman muun ryhmän kanssa tuli avattua kyynelkanavat oikein huolella, eikä siitä ollut loppua, kun kerran aloitti.

Tahdon nostaa tähän aivan supersuloisen Liikkuva Linna - esityksen. Kolmossijalle noussut ryhmä sai yhdeksi perustelukseen "tähän eivät aikuiset kykene". Jos suurinpiirtein keneltä hyvänsä cossaajalta kysyisi miten tekisi liikkuvan linnan puvuksi, luulisin, että lähes kaikki kieltäytyisivät kunniasta mahdottomuuden nimissä. Lapsilla ei sen sijaan ollut tätä ongelmaa. He elävät vielä maailmassa, jossa kaikki on mahdollista, kaikki on tehtävissä ja käden ulottuvilla. Linna sisälsi ihania oivalluksia, hurjan kasan pullon korkkeja, sateenvarjon, jouluvalot, viemäriputkea, hulavanteen, puutarhaletkua, kanaverkkoa ja ties mitä. En tiedä kuinka kauas katsomossa tämä näkyi, mutta linnassa oli oikeasti savuttavat savupiiput hiilihappojään ansiosta. Mistä saisi taas otteen näin ennakkoluulottomasta luovuudesta?

Aivan huikea muistutus siitä, että hurjimpiakin unelmia ja ajatuksia voi kääntää todeksi.

Lasten luovuus omaksi voimavaraksikin? Mikään EI ole mahdotonta. Kuva Mika Kujanen

Samoin lasten läsnäolo ja näyttely lavalla olivat aivan omaa luokkaansa. Taas moni esitys jäi vähän vaisuksi, vaikka teknisesti homma toimi, mutta itse kisaaja ei ollut itse ollenkaan mukana ja läsnä lavalla. On eri asia tehdä vaativaakin koreografiaa, jos sitä vain suorittaa olematta itse siinä liikkeidensä ja hahmonsa takana. On mainittava, että en ole erityisen lapsirakas, joten vaahtosammuttimen kokoisilla cossaajilla ei minuun tehdä suurta vaikutusta. Sillä, mitä tyypit tekevät ja ovat saaneet aikaiseksi iskee sitten taas sitäkin enemmän. Rimpun veistely siitä, kuinka monta nessua tuomaristolla meni kisan aikana, ei ollut vitsi. Ihme, ettei ensimmäisen rivin edessä ollut toista sorsalampea siitä kyyneltulvasta, mitä neljä aikuista ihmistä saa oikein kunnolla tunteilullaan aikaan. Tällaista positiivisen energian tykitystä lisää!

Eeppisyydessään hopeasijalle sijoittuneen ryhmän esitystä tulikin sitten katsottua nikotellen nenäliina suun edessä. Siinä, missä projekti Fredrikit vetivät mielettömän hauskan ja menevän shown, nämä kolme saivat aikaiseksi jotain niin kaunista, että olin pakahtua siihen paikkaan. Musiikki, rytmiikka, puvut, eläytyminen... voihan rähmänkäppyrä. Niin hurjan kaunista. Lavalla ei vain esitetty esitystä, vaan oikeasti hahmot tekivät riittinsä kuten olisi voinut sellaisen tehtävänkin. Harmi, ettei esityskisasta ole vielä saatavilla mitään kuvia, ja perhekunnan kamera ei ihan pelannut kaikkien lavalla olleiden eduksi.

Kunniamaininnan saanut The Mask ansaitsee myös suurkiitokset. En muista koska olisin ollut samalla lailla viihdyttynyt cosplayesityksen suhteen. Tällä kertaa nessu tuli tarpeen naurunkyyneleiden muodossa. Se lavakarisma, läsnäolo ja fiilis! Puhumattakaan siitä, että taidettiin ensimmäistä kertaa Suomessa nähdä vaattteidenvaihto lavalla ilman mitään sermejä tai apuvälineitä. Huikeaa!

Allekirjoittanut yrittää nyt jaksaa istua vielä parisen tuntia ratissa ja käydä hakemassa koiruli hoidosta kotiin. Sitä ennen: Kertaus on opintojen äiti, niinhän sitä sanotaan. Joten vielä kertaalleen: Pari kainaloon ja osallistumaan WCS-karsintoihin. Jookos kookos.

51 lukijaa, whooa!

Oli aika mahtavaa avata blogger, ja todeta lukijalistalla näkyvän yli 50 lukijaa, ja blogissa on käyty karvan vaille 3000 kertaa. Tuntuu mukavalta, että jaksatte lukea pähkäilyjäni ja ranttejani, joten suurenmoisen suuri kiitos ja kumarrus suuntaanne! Tai tässä tapauksessa jääkarhun tassun heilutuksia.

Traconiin on enää vajaa viikko, eikä auta muuta kuin taputtaa itseään olalle, ettei tehnyt itselleen sellaista karhunpalvelusta, että alkaisi väkästämään itselleen uutta cossia. Oikeastaan olen suorastaan kiitollinen siitä, ettei Rideriin tarvittavia kankaita ja nahkaa löytynyt. Itseni tuntien olisin tehnyt innoissani kellon ympäri hommia, ja polttanut kynttilää kummastakin päästä. Nytkin vähäinen vapaa-aika on kulunut tiivisti ruudun ääressä, kun olen katsonut läpi sarjoja, joista kisataan WCS:n puolella. Tuskin on mikään yllätys, että istun jälleen kerran kisan tuomaristossa.

Viimeksi mainitsinkin, että olen paininut niska limassa vähän isomman projektin kanssa arkielämässä, joten pitää hitusen hehkuttaa sitä. Olin duunin puolelta aikamoisessa mediamyllytyksessä mukana viime viikolla, kun matka vei lahden toiselle puolelle, Sofi Oksasen uuden kirjan julkistamistilaisuuteen ja Puhdistus-elokuvan maailman ensi-iltaan Tallinnaan. Kirjailijan vakisuunnittelijoiden ominaisuudessa pakattiin iltapuvut laukkuun, kun sinne kerran käskettiin lähteä. Yleensä olen niin jumissa ateljeella, ettei pahemmin ehdi näyttää nenäänsä muualla, mutta tällä kertaa tehtiin poikkeus. Täytynee sanoa, että iltapukuun sonnustautuminen tuntuu melkein siltä, että vetäisi cossin niskaan, kun sitä kantaa itsensä aivan toisin kuin arkireleissä.

No, voihan sitä oikeasti verratakin. Ainakin naisilla se tuntuu varsin samalta, kun vaihtaa näköelimet piilareihin, käyttää pienen ikuisuuden hiusten kähertämiseen, naaman paklaamiseen, rikkoo kertaalleen sukkansa ja uudet vaihdettuaan saa tunkea tassunsa huikeisiin piikkikorkoihin. Korsetti nyöritykseen ja sitten on jo melkein valmis lähtemään. Niin, ehkä vähän vielä lisää meikkiä unohtamatta lakata hiukset puoliliikkumattomiksi! Ja kaikki tämä vaiva muutamien tuntien vuoksi? Kyllä vain. Cosplayhin vertaaminen ei ole sinällään lainkaan kaukaa haettua.

warrior queen feat. ilkeä äitipuoli

Hotellin julmetun kokoiset peilit olivat liian suuri houkutus peilikuvaajalle, joten tässä pieni näyte suunnittelijoiden Lehtonen/Raiskinen juhlaeleganssista. Note to myself: laahuksellinen puku on paha virhe massatapahtumissa, kun helmaa saa jatkuvalla syötöllä varjella, ja on joka viidestoista minuutti tuuskahtamassa nenälleen, kun joku tallaa laahuksen päälle. Pitänee muistaa tämä cossipuolellakin, koska coneissa lienee enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Onko muilla vastaavia kokemuksia?

Jos joku haluaa lukea tarkemman selostuksen matkasta, se löytyy duuniblogin puolelta. Allekirjoittaneen panosta ensi-illan glamouriin voi puolestaan nuuskia tämän linkin takaa. Puhdistus oli leffanakin varsin pysäyttävä, suosittelen katsomaan! (Tosin jos on hyvin herkkä, voi olla parempi jättää välistä raakuutensa vuoksi.)

Voisinkin palailla takaisin kotitehtävien pariin. Nyt kun vielä saan viimeiset sarjat katsottua, ja selvittyä Traconiin, pääsen vetämään henkeä. Tulkaa nykäisemään conissa hihasta ja tervehtimään! Olisi hauska kuulla lukijoilta ihan livenä ajatuksia, mitä blogi kenties on nostattanut.



.