Parta #%¤¤##%!!

Tässä taloudessa asuu kaksi kääkkää, jotka cossaisivat mielellään. Jos tämänikäiselle naiselle sopivan hahmon löytyminen on työn takana, se on täyttä tuskaa parrakkaalle miehelle, joka ei myöskään tahdo ajaa karvareuhkaansa mäkeen.

Sarja toisensa jälkeen pullistelee jos jonkin näköistä bishiä, nättipoikaa, ties mitä kiiltokuvailmestyksiä, mutta sitten ne "oikeat", aikuisemmat miehet ovat jotain aivokääpiöitä, koomisia hölmöjä tai ikivanhoja, tutisevia äijänkäppyröitä, joiden valkoiset pitkät parrat laahaavat perässä tai sitten sitä partaa ei vain ole, vaikka hahmo olisi muuten hyvinkin bueno. Myöskään anoreksiakuoleman partaalla roikkuvat kilometriraajaiset tapaukset eivät käy salilla koko ikänsä rautaa nostelleen figuuriin. Sovita nämä nyt sitten yhteen. No voi jee.

Ei  ehkä ihan vielä tätä linjaa...

Ilmeisesti on tullut katsottua/ luettua vääriä sarjoja, koska eihän tämä nyt näin voi olla. Koskapa olisi kiva tehdä vaikkapa ihan paricosseja, niin alkoi taas armoton urakka löytää sopiva sarja ja kummallekin oikeat tyypit. Itselläni on cossattavien hahmojen suhteen aina se kriteeri, että minun tulee pitää hahmosta. Tai no, ei välttämättä pitääkään, voin vihata tyyppiä palavasti, pitää häntä maailman suurimpana mulkvistina, mutta jotain tunteita hahmon on herätettävä. Ihan kiva -tyypit ovat juuri sitä itseään. Ihan kivoja. Allekirjoittaneen kategoriassa se on sama kuin jäisi kokonaan tekemättä. Jos siihen ei saa fiilistä, ei se valmistukaan, vaan jää ikuisiksi ajoiksi lojumaan suunnitelmakansioon.

Cross Marian,voisitko kehittää vähän enemmän karvoitusta leukaasi.

Koskaan en ole valinnut hahmoa vain designin perusteella, ja sen verran on vanhan larppaajan vikaa, että tahdon myös tuntea hahmon, osata poseerata ja eläytyä siihen ne pienet hetket, kun on esimerkiksi kameran edessä tai lavalla. Tungetaanpa tähän yhtälöön sitten se parin kanssa pukuilu ja se kirottu, kirottu parta. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, JOS sen voisi ajaa pois tai edes lyhentää. Mutta kun ei, niin ei, ja sitten istutaan tuntikausia nuuskimassa Character databasea.

Koska kaikki lähtee parrasta, hahmo pitäisi ensin löytää sitä kautta. Karvainen kaveri tai sitten kunnolla naamiohemmoja. Sitten voi tsekkailla, olisiko ulkoisesti mielenkiintoisen oloista vosua mukana. Parrattomat mieshahmot on suljettu pois minultakin, sillä arvon Herra ei pidä ajatuksesta, että crossaisin hänen läsnäollessaan. Eipä siinä mitään, menen tässä toiveiden mukaisesti.

Tähänkö ollaan sitten tultu? Ei sillä, että minulla olisi mitään sitä vastaan...

Jos edelleen homma pysyy plussan puolella, sitten haetaankin jo koko sarja esiin. Tähän mennessä vastaan on tullut vain pari hassua vaihtoehtoa. Yleensä minulla kariutuu jo sarja, tai pahimmillaan koko hahmo, ääniin. En voi kertakaikkiaan sietää animen naisääniä, jotka lähes aina kimittävät, vikisevät ja vinkuvat niin, että otsasuoneni sykkii räjähtämäisillään. Selittänee, miksi pidän mangasta huomattavan paljon enemmän.

Epätoivo valtaa alaa, keksisikö joku fiksumpi jotain? Ehdottakaa parrakkaita tai naamioituja hemmoja, joilla ei ole ihan narukäsiä. Kylläpä menee taas hankalaksi.

Me head hurts!

Arpinaamainen sikarinpolttaja

Yleensä ihastun aina niihin outoihin sivuhahmoihin, joista kukaan muu ei tunnu pitävän tai heitä pidetään aivan turhina. Päähenkilöt ovat yleensä,  niin länsimaisissa leffoissa kuin mangankin puolella niitä, joista en välitä vähääkään. Silläkin saattaa olla jotain merkitystä, että yleensä päähenkilöt ovat ainakin mangan ja animen maailmoissa teinejä, hyvin nuoria aikuisia tai ihan lapsia. Ei muuten ole hirvittävästi samaistumispinta-alaa tai "samaa kieltä" meikäläisen kanssa.

Jossain vaiheessa olin kuolettavan ahdistunut siitä, etten kohta löydä enää hahmon hahmoa, jonka nahan voisin vetää päälleni. On oikeastaan hirvittävän epäreilua, että kun on vihdoin elänyt aikaa, jolloin on täysin hyväksynyt itsensä sellaisena kuin on, niin alkaa nämä luonnon rappaukset sitten rapistua. Jippii. Olin joskus haikaillut tekeväni Tuulen laakson Nausicaän, mutta saada minusta enää uskottava teinityttö? Enpä usko. :D

Meikkipussini loistava viesti Peter pan -tautisille!

Usein sarjojen aikuiset ovat juuri niitä taustalla hääriviä, juonen kannalta vain semisti tärkeitä hahmoja, ja sieltä usein löytyvät ne, jotka kutkuttelevat minun käpäliäni. Black lagoonin Balalaika on kerrankin poikkeus. Vaikka ei varsinaisesti epämääräinen sivuhahmo olekaan, ihastuin tähän tappavan tehokkaaseen sotakoneeseen heti, kun leidi vilahti ensimmäistä kertaa ruudulle. Sarjan löytämisestä pitänee kiittää Sangatsumangan Antti V:aa ja nykyisin ex- punislaista Antti G:tä. Silloin kun vielä tuli enemmän istuttua myyntipöytäsalissa tiskin takana, sai jatkuvasti hyviä sarjasuosituksia herroilta, jotka tiesivät, miten polttavasti hajotan pääni kaikenlaiseen vaaleanpunaiseen ja söpöön höttöön. (Asia, jonka kanssa olen muuten kärvistellyt kerran jos toisenkin, kun kisaan tulee joku näistä kawaii-sarjoista, ja minun on käytännössä pakko katsoa sarja tietääkseni, miten hahmoon on päästy sisään...)

Luen yleensä mieluimmin mangaa kuin katson animea, koska se on minulle mieluisampi kerrontamuoto, ja cossaajan näkökulmasta vaatteetkin yleensä ovat yksityiskohtaisempia. Balalaikalle on annettu todella tarkka, oikeaan elämään perustuva viitekehys, joten ihan ensimmäinen juttu koko puvun rakentamiselle oli kaivella kaikki referenssit esiin lähtien mangasta siirtyen sotilashistoriaan. Onneksi saman katon alla on tuo onnettoman kaikkitietävä militaristini, jonka kanssa kaivettiin oikeat, Afghanistanissa laskuvarjojoukkojen käyttämät prenikat ja merkit esiin. Itse asiassa homma vaati kohtuullisen paljon taustatyötä, koska piti yrittää sovittaa mangaan piirretyt jutut, verrata niitä oikeisiin ja sitten ruveta etsimään, mistä ne löytäisi. Kuukauden etsintöjen jälkeen Ukrainasta löytyi sopiva liike, joka suostui lähettämään kamppeet Suomeen.

Koko puvun kalleimmat  ja vaikeimmin löydettävät osat. Huh.

Ensimmäinen ongelma tuli manttelin kanssa. Mangaan, sekä animeen on kuvattu harmaa mantteli Balalaikan harteille. Kappas keppas, neuvostoarmeija käytti ruskeita, ei harmaita takkeja. Joten ei, ei autenttista tästä kohtaa, koska kuitenkin cosplayn pitää olla uskollisen piirrosjäljelle. Niin ironista kuin se onkin, päädyin hankkimaan blondille brittiarmeijan manttelin, koska väri, laskeutuvuus ja helman leveys täsmäsivät paremmin. Niin kummalta kuin se kuulostaakin, se oli koko cossin edullisin osa. Varusteleka tahtoi komeudesta vain vitosen. Brittinappeja siihen ei kuitenkaan voinut jättää, joten korvasin killuttimet neuvostoversioilla.

Kauluslaattojen kanssa tuli hetkellinen aivopieru, kun en tuntunut keksivän mitään ratkaisua. Taustalla ei ole mitään, minkä kautta ne olisi kauluksiin voinut ommella. Sain Artulta kuitenkin loistavan idean; tarranauhaa tekstiililiimalla kiinni laattoihin, ja toinen takkiin. Toimii kuin tauti, ja näyttää hyvältä! Tässä muuten ammattilaistaustan suurimpia ongelmia. Sitä yrittää liian vaikean kautta ratkaista ongelmia, kun vastaus olisi hyvinkin simppeli. Jo tämänkin takia cosplay on hyvä ainakin minun päälleni, saa tuulettaa aivoja mukavasti uuden puvun kanssa.

Napit ja hihamerkit jo kohdillaan!

Manttelin jälkeen pyörittelin päätäni niin peruukin kuin meikin kanssa. Itse jakkupukuhan ei ole missään välissä ollut ongelma, lähinnä jaksamis- ja ehtimiskysymys. Vaikka sitä on jo pienen eliniän vääntänyt pakkelia naamaansa, siitä huolimatta teatterityyppinen maskeeraus ei ole ihan omin juttu. Kaivelin kaikki mahdolliset tökötit esiin, asetuin vessan peilin eteen, ja tadaa, ainakin minulla oli hauskaa! Vähän kuin olisi lapsuuden sormivärileikit taas kehissä.

Arpi- ja peruukkitestailua feat klassinen kylppärin peili.

Kompastuskiveksi tuli sitten nestemäinen lateksi. Onhan se varmasti todella hieno aine, jolla voi tehdä vaikka mitä, mutta jos siitä saa maailmanlopun allergian, se saa jäädä muiden huviksi. Onneksi bongasin sopivasti Ane-Uen tekemän tutoriaalin paloarpiin, ja jälleen syttyi lamppu pään päällä. Grimasin ripsiliimasta tuli sitten pelastajani, joka ei aiheuta mitään oireita nahalle, joten sitä uskalsi lääpiä jo avoimemmin nassuunsa. Testailussa tuli jo ilmi, että maski menee helposti liian ruskeaksi. Ei nyt ihan pekonia se puoli naamasta sentään ole. Kyseessä on kuitenkin vanha arpi, joten seuraavaksi taas lisää referenssimatskua; googlaamaan palohaavoja, ja millaisiksi ne parantuvat.

Mmm, kuubalainen sikari. Nam! Lopputuloksen kuvasi Tytti Levänen.

Tytti Leväsen kamerasta tämäkin. (Apua, miten jalat kuolivat noihin kenkiin.)

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Syleksin todella pitkään ajatusta itsestäni blogikirjoittajana. Sittemmin sellainen tehtiin firmalle, ja sitä myöten huomasin, että blogaaminen onkin aika hauskaa puuhaa. Ajatus ihan kokonaan omasta, pukuiluun ja ehkäpä hitusen skeneenkin laajemmin liittyvästä blogista, lähti hiljakseen. Se oli ihan pienen pieni ajatus, jonka torjuin ja hylkäsin monen monta kertaa. On jo niin monta cosplayblogia. Mitä minulla olisi enää sanottavaa tai lisättävää?

Ajatus kiteytyi jokin aika sitten. Aika ajoin minulla on ollut tarve päästä availemaan sanaista arkkuani irkkiä pidemmälle. Valtaosa pukuilijoista on hyvin nuoria tai nuoria aikuisia. En kuulu enää kumpaakaan edeltämainittuun ryhmään. Meitä kääkkiä on kotimaan skenessä, cossaamassa, vain pieni määrä. Ehkä kourallinen?  Tajusin, että todennäköisesti katson asioita ehkä hitusen eri perspektiivistä kuin valtaosa muista. En pelkästään iän vuoksi, vain myös sen vuoksi, että roolikseni on tuntunut asettuvan se, että vietän valtaosan coneistani niissä pienissä huoneissa, joissa kisoja tuomaroidaan.

En tiedä vielä, mihin tämä vie, mutta katsotaan, millaisia ajatuksia matkan varrella nousee.