Arpinaamainen sikarinpolttaja

Yleensä ihastun aina niihin outoihin sivuhahmoihin, joista kukaan muu ei tunnu pitävän tai heitä pidetään aivan turhina. Päähenkilöt ovat yleensä,  niin länsimaisissa leffoissa kuin mangankin puolella niitä, joista en välitä vähääkään. Silläkin saattaa olla jotain merkitystä, että yleensä päähenkilöt ovat ainakin mangan ja animen maailmoissa teinejä, hyvin nuoria aikuisia tai ihan lapsia. Ei muuten ole hirvittävästi samaistumispinta-alaa tai "samaa kieltä" meikäläisen kanssa.

Jossain vaiheessa olin kuolettavan ahdistunut siitä, etten kohta löydä enää hahmon hahmoa, jonka nahan voisin vetää päälleni. On oikeastaan hirvittävän epäreilua, että kun on vihdoin elänyt aikaa, jolloin on täysin hyväksynyt itsensä sellaisena kuin on, niin alkaa nämä luonnon rappaukset sitten rapistua. Jippii. Olin joskus haikaillut tekeväni Tuulen laakson Nausicaän, mutta saada minusta enää uskottava teinityttö? Enpä usko. :D

Meikkipussini loistava viesti Peter pan -tautisille!

Usein sarjojen aikuiset ovat juuri niitä taustalla hääriviä, juonen kannalta vain semisti tärkeitä hahmoja, ja sieltä usein löytyvät ne, jotka kutkuttelevat minun käpäliäni. Black lagoonin Balalaika on kerrankin poikkeus. Vaikka ei varsinaisesti epämääräinen sivuhahmo olekaan, ihastuin tähän tappavan tehokkaaseen sotakoneeseen heti, kun leidi vilahti ensimmäistä kertaa ruudulle. Sarjan löytämisestä pitänee kiittää Sangatsumangan Antti V:aa ja nykyisin ex- punislaista Antti G:tä. Silloin kun vielä tuli enemmän istuttua myyntipöytäsalissa tiskin takana, sai jatkuvasti hyviä sarjasuosituksia herroilta, jotka tiesivät, miten polttavasti hajotan pääni kaikenlaiseen vaaleanpunaiseen ja söpöön höttöön. (Asia, jonka kanssa olen muuten kärvistellyt kerran jos toisenkin, kun kisaan tulee joku näistä kawaii-sarjoista, ja minun on käytännössä pakko katsoa sarja tietääkseni, miten hahmoon on päästy sisään...)

Luen yleensä mieluimmin mangaa kuin katson animea, koska se on minulle mieluisampi kerrontamuoto, ja cossaajan näkökulmasta vaatteetkin yleensä ovat yksityiskohtaisempia. Balalaikalle on annettu todella tarkka, oikeaan elämään perustuva viitekehys, joten ihan ensimmäinen juttu koko puvun rakentamiselle oli kaivella kaikki referenssit esiin lähtien mangasta siirtyen sotilashistoriaan. Onneksi saman katon alla on tuo onnettoman kaikkitietävä militaristini, jonka kanssa kaivettiin oikeat, Afghanistanissa laskuvarjojoukkojen käyttämät prenikat ja merkit esiin. Itse asiassa homma vaati kohtuullisen paljon taustatyötä, koska piti yrittää sovittaa mangaan piirretyt jutut, verrata niitä oikeisiin ja sitten ruveta etsimään, mistä ne löytäisi. Kuukauden etsintöjen jälkeen Ukrainasta löytyi sopiva liike, joka suostui lähettämään kamppeet Suomeen.

Koko puvun kalleimmat  ja vaikeimmin löydettävät osat. Huh.

Ensimmäinen ongelma tuli manttelin kanssa. Mangaan, sekä animeen on kuvattu harmaa mantteli Balalaikan harteille. Kappas keppas, neuvostoarmeija käytti ruskeita, ei harmaita takkeja. Joten ei, ei autenttista tästä kohtaa, koska kuitenkin cosplayn pitää olla uskollisen piirrosjäljelle. Niin ironista kuin se onkin, päädyin hankkimaan blondille brittiarmeijan manttelin, koska väri, laskeutuvuus ja helman leveys täsmäsivät paremmin. Niin kummalta kuin se kuulostaakin, se oli koko cossin edullisin osa. Varusteleka tahtoi komeudesta vain vitosen. Brittinappeja siihen ei kuitenkaan voinut jättää, joten korvasin killuttimet neuvostoversioilla.

Kauluslaattojen kanssa tuli hetkellinen aivopieru, kun en tuntunut keksivän mitään ratkaisua. Taustalla ei ole mitään, minkä kautta ne olisi kauluksiin voinut ommella. Sain Artulta kuitenkin loistavan idean; tarranauhaa tekstiililiimalla kiinni laattoihin, ja toinen takkiin. Toimii kuin tauti, ja näyttää hyvältä! Tässä muuten ammattilaistaustan suurimpia ongelmia. Sitä yrittää liian vaikean kautta ratkaista ongelmia, kun vastaus olisi hyvinkin simppeli. Jo tämänkin takia cosplay on hyvä ainakin minun päälleni, saa tuulettaa aivoja mukavasti uuden puvun kanssa.

Napit ja hihamerkit jo kohdillaan!

Manttelin jälkeen pyörittelin päätäni niin peruukin kuin meikin kanssa. Itse jakkupukuhan ei ole missään välissä ollut ongelma, lähinnä jaksamis- ja ehtimiskysymys. Vaikka sitä on jo pienen eliniän vääntänyt pakkelia naamaansa, siitä huolimatta teatterityyppinen maskeeraus ei ole ihan omin juttu. Kaivelin kaikki mahdolliset tökötit esiin, asetuin vessan peilin eteen, ja tadaa, ainakin minulla oli hauskaa! Vähän kuin olisi lapsuuden sormivärileikit taas kehissä.

Arpi- ja peruukkitestailua feat klassinen kylppärin peili.

Kompastuskiveksi tuli sitten nestemäinen lateksi. Onhan se varmasti todella hieno aine, jolla voi tehdä vaikka mitä, mutta jos siitä saa maailmanlopun allergian, se saa jäädä muiden huviksi. Onneksi bongasin sopivasti Ane-Uen tekemän tutoriaalin paloarpiin, ja jälleen syttyi lamppu pään päällä. Grimasin ripsiliimasta tuli sitten pelastajani, joka ei aiheuta mitään oireita nahalle, joten sitä uskalsi lääpiä jo avoimemmin nassuunsa. Testailussa tuli jo ilmi, että maski menee helposti liian ruskeaksi. Ei nyt ihan pekonia se puoli naamasta sentään ole. Kyseessä on kuitenkin vanha arpi, joten seuraavaksi taas lisää referenssimatskua; googlaamaan palohaavoja, ja millaisiksi ne parantuvat.

Mmm, kuubalainen sikari. Nam! Lopputuloksen kuvasi Tytti Levänen.

Tytti Leväsen kamerasta tämäkin. (Apua, miten jalat kuolivat noihin kenkiin.)