keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Koska sinusta oikein tulee aikuinen?

Se on kysymys, johon törmään säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta kohtuullisen usein. Olen tehnyt aina omanlaisia ratkaisujani, kieltäytynyt kulkemaan sellaista elämänpolkua, jota meille usein tunnutaan petaavan jo valmiiksi. Vakituinen työ, omakoti- tai rivitalo, farmariauto, 1.7 lasta, kultainen noutaja ja niin poispäin. Noooo, farkkuauto löytyy, työllistän itse itseni yrittäjänä, ja joskus aikoinaan minulla oli kultsu, mutta siihen se sitten jääkin. Yhdenlainen elämäntapahörhö siis.

Joskus tuli larpattua intohimoisesti, sitten mukaan tuli Suomen keskiaikaseura (SCA) omine kuvioineen, sekä ihan perinteiset roolipelit. Koska sekään ei ole tällaiselle nörtille riittävästi, olen lukenut ja keräillyt sarjakuvia aivan pikkukimmasta asti, rakastan scifiä, ja jaksan innostua lapsellisen riemukkaasti mitä typerimmistä asioista. Nykyään bofferi/ rottinkimiekat ovat jääneet sivuun, valikoin todella tarkkaan millaiseen larppiin jaksan enää lähteä, ja SCA:n viehätys karisi harrastuksen muuttuessa politikoivammaksi. Avaruusoopperat ja roolipelit ovat sentään jääneet.

Muutama vuosi sitten eräs tuttuni kysyi harrastanko vielä keskiaikaa. Kielteisen vastauksen kuullessaan hän huokaisi tyytyväisenä, että olet sitten vihdoin kasvanut aikuiseksi. Nostin pöydälle valtavan kassin, sillä olimme juuri käyneet raidaamassa Porvoon Lukevan, yhden maan parhaimmista divareista, ja polttaneet sarjiksiin pari sataa euroa. Selitin löytöjäni esitellessä, että olimme  muuten kummatkin aloittaneet cossaamisen.

Se ilme!

Tuttavani totesi hyvin lyhyesti, että vetää sanansa takaisin.

Meillä on aina tila loppu. Tässä yksi kirjahyllyistä omistettuna sarjiksille.


Jos "aikuisuus" on sitä, että pitää asettua tiukasti lokeroonsa, tiettyyn rooliin ja malliin, jota ulkopuolelta usein painotetaan, se saa minun puolestani jäädä omaan arvoonsa. Olen vakaasti sitä mieltä, että jos ei kuuntele omaa itseään, kulkee väkisinkin sen "yhteiskunnan" odottaman ja luoman reitin, saattaakin huomata, ettei se tuo mitään onnea, jollei pidä itselleen tärkeistä ja merkityksellisistä asioista kiinni. Luulenpa myös, että se on väylä, jolla tehdään niitä harmaita, värittömän kuivakkaita ja mauttomia keski-ikäisiä, jotka ovat sitten salaa katkeria ja kateellisia niille, joilla on ollut rohkeutta tehdä toisin, ja kehtaavat vielä olla onnellisiakin. Kerrassaan hävytöntä! Onhan tässä kärjistystä mukana, mutta näen itse asian varsin pitkälle tällä tavoin.

Cosplay on harrastuksena vielä valtakunnallisestikin niin uusi ja erilainen, että sitä saa edelleen avata kysyjille, mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Lopeteltuani keskiaikailun, tuntui, että minuun jäi valtaisan suuri aukko, jota en osaa täyttää. Jotain olennaista puuttui. Nyt tuntuu, että cosplay on juurikin se täyte, se juttu, jota olen hakenut.

Mistä Cosplayssa on minulle kyse? Yksi osa siitä on aivojen tuuletusta oman työn rinnalla. Saa välillä ottaa vähän rennommin, jopa hivenen huolimattomammin (suosittelen tätä lähestymistapaa lähinnä itseni kaltaisille neuroottisille perfektionisteille), ja nyrjäytellä päätään sen kanssa, miten jännittäviä työtapoja, materiaaleja ja tekniikoita tässä harrastuksessa voi käyttää. Samalla tapaa myös kertakaikkisen mahtavia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet samoista asioista - ja voin sanoa, että useimmiten tuskin huomaan ikäeroa nuorempien harrastajien kanssa, kun päästään keskustelemaan vaikkapa softiksen loputtomista käyttömahdollisuuksista tai lempisarjoista.

Cosplay on aivan äärettömän mahtava harrastus. Se ei ole "vain" puvun tekemistä. Yhteen pukukokonaisuuteen voi kuulua kaavoitus aivan alusta lähtien, kankaiden ja muiden materiaalien valinnat ja hankinnat (ei niin simppeli juttu, miltä äkkiseltään saattaisi vaikuttaa), puvun valmistus, kankaanpainantaa, värjäämistä, puutöitä, askarteluja, kirjontaa, muovien ja ties minkä materiaalien ennakkoluulotonta käsittelyä, maalamista, viimeistelytekniikoita, ääninauhan kasaamista, esityksen rakentamista... Tätä listaa voisin jatkaa vaikka kuinka. Aina tulee jotain uutta jännittävää vastaan. Harrastus, joka ei koskaan käy vanhaksi tai jossa voisi sanoa, että nyt on kaikki tehty ja opeteltu. Jokainen puku tarjoaa jotain uutta haastavaa ja mieltä kutkuttavaa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että cosplay opettaa ongelmanratkaisua, erilaisten materiaalien luovaa käsittelyä, kolmiulotteista hahmotuskykyä, käsityövalmiuksia hyvinkin moneen lähtöön, sosiaalisia valmiuksia, ja jopa ilmaisu- ja esiintymistaitoja. Voisi vielä lisätä itsestäänselvyyden; päihteetöntä toimintaa oikeasti hyödyllisen ja kivan asian parissa!




Asiaa liippaa myös seikka, josta olen lyhykäisesti kirjoittanut työblogiini. Maailmantuskani ydin kiertyy käsityötaitojen katoamisen ja vähenemisen ympärille. Opetuksen taso on laskenut hälyttävästi kaikilla käsityöaloilla, käytännön tilalle on tullut enenevässä määrin ties mitkä tutkimukset, liian suuresti painotettava suunnittelu ja kirjalliset selvitykset sen sijaan, että opetettaisiin ihan sitä käytännön työtä. Asia on tullut tuskallisen hyvin selväksi jo ihan työharjoittelijoiden kanssa. Ne jutut, jotka omana opiskeluaikana olivat ihan perusjuttuja, ovat nyt vain enää harvojen tiedossa, eikä suurimmalle osalle ole edes mainittu niitä koulutuksen sivussa. Sitten kirkkain silmin väitetään koulutettavan ammattilaisia? Jaa-a, uskaltaisin väittää, ettei 80% valmistuvista kykene tai osaa toimia itsenäisesti ammattilaisena ja ilman ohjausta vielä valmistuttuaankaan. Tästä ollaan keskusteltu aika monen yrittäjän kanssa, ja kaikki ovat olleet pelottavan yksimielisiä.

Onneksi kansalaisopistoilla tarjotaan vielä varsin runsas tarjotin erilaisiin tekniikoihin ja tapoihin. Kaikki harrastaminen, oli se sitten kurssilla tai itsekseen puuhaaminen, on äärimmäisen hyvä juttu. Vaikka kouluissa tähän ei selvästi olekaan vielä havahduttu, harrastuspiirit varmistavat, että jotain säilyy. Cosplay antaa harrastuksena enemmän kuin mikään oppilaitos tai kurssi - toki auttavat, helpottavat matkan varrella, mutta eivät ole mikään itseisarvo tai välttämättömyys harrastuksessa etenemiseen (tai kisoissa pärjäämiselle). Usein tuntuu, että parhaimmin pukujensa kanssa kehittyvät ovat juuri niitä, joille ei ole mahdollinen ammattikoulutus tai vaikkapa kisoissa sijoittuminen nostanut keltaista silmien tasalle, koska pohjalla oletettavasti useimmilla on polte tehdä, intohimoinen halu tuoda lempihahmojaan/designejä eloon ja oppia sitä kautta enemmän, eikä rajata omaa kehitystään ilmoittamalla suoraan olemalla valmis ja taitojensa huipulla.

Jösses, en minäkään ole valmis, vaikka olen toiminut ammatissa jo lukioikään ehtineen ihmisiän verran, valmistanut sadoille ihmisille korsetteja ja juhlapukuja, opettanut kansalaisopistoissa ja lisäkouluttanut itseäni useammallakin tutkinnolla ja kurssilla. Tämähän on vasta alkua.

 Jokainen tehty puku kasvattaa nälkää, antaa jotain uutta, opettaa valtavasti. Kuinka monen päässä on käynyt ajatus: "Jos tekisin tämän uudestaan, tekisin sen vähän toisin?" Tai "Seuraavan kerran, kun teen jotain tällaista, tekisin sen vähän fiksummin." Tunnustan, että omissa työpapereissanikin usein lukee ystävälliseen sävyyn muistutus: "Tyhmä lehmä! ÄLÄ tee näin enää koskaan!" ja sen jälkeen ohjeistus siihen, mitä tehdä seuraavan kerran vastaavassa projektissa.

Kaikki aloittavat jostain, osaamisen taso on erilainen. Kisojen tuomaroinneissa olen ollut etuoikeutetussa asemassa näkemässä, miten pukuilijoiden osaamisen taso kasvaa, kehittyy ja nousee koko ajan. Tiedän myös, että on hurja määrä cossaajia, joita ei kisoissa näy, mutta jotka kehittyvät vastaavalla tavalla omien projektiensa parissa. Se on äärettömän hienoa, tekee minut hurjan iloiseksi, toiveikkaaksi, koska se kertoo tarinaa siitä, ettei toivoa ole menetetty. Tämän harrastuksen kautta voi nousta vaikka kuinka monta kirkasta tähteä ja osaajaa maailmankartalle!

Tämän idealistisen hehkutuksen jälkeen pitää itsekin todeta, että taidan kuitenkin olla se aikuinen, vaikka harvemmin sellaiselta tuntuu. Aikuinen, mutta ei harmaaksi ja kuivaksi muuttunut keski-ikäinen. Ehkä sairastan Peter Pan - tautia, mutta henkilökohtaisesti en halua menettää kykyäni iloita, nauraa itselleni ja omille tempauksilleni, ja voida olla sopivan lapsellinen halutessani. Niitä harmaan huumorintajuttomia tyyppejä on jo maailma pullollaan.


Jos tekstimuuri alkaa tökkimään, pistäkää yllä oleva biisi soimaan. Hyvää taustamusaa ja aiheeseen sopivat lyriikat. Vink vink.

Monasti törmää siihenkin, että ihmiset sanovat  "kasvaneensa" sarjakuvien, mangan, animen ja cosplayn yli. Ajatus saa jo rypistämään kulmia. Hei, mikä teitä vaivaa? Jos ne asiat eivät enää kiinnosta, ei sitten. Mutta kasvaa jonkin tällaisen yli? Kuulostaa minun korviini epämääräiseltä tekosyyltä, kun taustapaineet "normaalimpien" harrastusten pariin kasvavat puberteetin ja "aikuiseksi" kasvamisen myötä. Ryhmäpaine vaatisi jättämään lapsellisilta tuntuvat jutut sivuun ja tekemään jotain muka järkevämpää. Morjens.

Itsekään en ole koskaan ollut niin aikuinen kuin juuri täysi-iän saavuttaneena, jolloin oli tietävinään ja osaavinaan suurinpiirtein kaiken maailmasta. (Hei äiti, voit kommentoida, miten kauhean urpo olen ollut. Tiedän, että luet tätä.) Tulin vähän kasvettuani onneksi järkiini, ja totesin, että tässä ole mitään itua, ja minun - eikä kenenkään muunkaan tarvitse luopua itselleen mielekkäistä ja iloa tuottavista asioista, vaikka se olisi miten noloa, typerää tai lapsellista jonkun muun mielestä. Katsotaanko muuten 15-20 vuoden kuluttua kuinka kivaa niillä toisilla vielä on?

En ole oikein koskaan jaksanut mitään vaaleanpunaisia höttösöpökawaii-sarjoja, en ylenpalttista fanservicea tai päättymättömiä sohjoja, mutta siitä huolimatta aina löytyy jotain, joka kolahtaa ja puhuttelee tällaista kääpääkin. Niitä mangoja ja animeja on paljon muitakin kuin vain ne valtavirrassa ajelehtivat suosikit, eikä vaadi kovinkaan paljon vaivaa kaivella niitä esiin. Toisinaan tunnen oloni coneissa vähän vanhaksi suhteessa valtaosaan kävijöitä, mutta siitä huolimatta aina löytyy seuraa, yhteisiä puheenaiheita, tekemistä, eikä kertaakaan ole tullut tylsistymistä vastaan. Ulkopuoliseksi en ole koskaan kokenut oloani.

Kami no Shizuku - aivan upeasti piirretty viininmaistelumanga!

Talvella juttelin erään tutun yritysjohtajan kanssa, joka varovaisesti tiedusteli, aionko jatkaa vielä pukuilua vaikka toimin itsekin näkyvässä asemassa arkielämässäni. Hän huokaisi myös syvään, sanoi, että haluaisi itsekin vielä vetää puvun niskaansa, ja voi kun joku järjestäisi jotkut hyvät teemabileet, jossa voisi pukuilla menettämättä kasvojaan. Tapaamisesta jäi surumielinen fiilis. Malliesimerkki siitä, että pelätään muiden arvostelua, leimaantumista, koska harrastus on näkyvä, värikäs ja hieman vielä tuntematon suuren yleisön silmissä, sekä siitä, mitä tapahtuu, kun asetutaan omassa päässä kehitettyyn lokeroon. Tietenkään toimitusjohtaja, tai vaatesuunnittelija ei voi cossata - eihän niitä otettaisi enää vakavasti!

Ajatus tekee edelleenkin surulliseksi.

Niin kauan kun ihmiset ruokkivat tuota ahdistavaa mielikuvaa, ne ihanat, vähän omituiset jutut piilotellaan muilta, osaksi kadotetaan ja niitä jää haikeana miettimään ja muistelemaan. Samalla menettää palan itsestään. Älkää tehkö sitä itsellenne. Cosplay ei ole vain päätöntä ernuilua, vaan oikeasti järkevä ja vakavasti otettava harrastus, ja jos se tuottaa harrastajalleen iloa ja onnistumisen tunteita, sitä ei kannata uhrata turhan aikuisuuden markkinoille.



29 kommenttia:

  1. Kiitos tästä. ;_; Välillä iskee pieni uskonpuute itselleenkin, kun harrastuksiaan joutuu jatkuvasti perustelemaan tädeille ja mummonserkunkaimoille - "meinaatko jatka tota vielä kymmenen vuodenkin päästä?" No, kyllä mä vähän ajattelin...

    VastaaPoista
  2. Teki hyvää lukea tämä. Itselläki ympäristöpaineet hieman puristaneet viime aikoina mutta nyt on paljon parempi fiilis :)
    Ei sinänsä että olisin lopettamassa ollut ollenkaan mutta silti hieman takaraivossa ahdistanut :P

    VastaaPoista
  3. Tämä avasi monella tasolla myös omia ajatuksiani. Törmäsin itsekin aikoinaan ilmiönä tuohon mainitsemaasi "ylitse kasvamiseen", kun yksi tuttu jätti tämän harrastuksen. Itse toivon, että saisin jatkaa pukuilua vielä pitkälle tulevaisuuteen; tuntuu siltä että vasta nyt, vuosien jälkeen sitä oikeasti uskaltaa ruveta kokeilemaan kaikenlaisia jänniä juttuja sekä etsimään rajojaan.

    Päivityksesi sai hymyn huulelle, mitä luultavimmin (ainakin) koko loppuviikoksi - kiitos! <3

    VastaaPoista
  4. Rora, oot ihku. Älä koskaan muutu. <3

    Itseäni on aina hämmentänyt yhteiskunnan asenne siihen, että aikuistuminen vaatisi jotenkin tiettyä käyttäytymistä tai tiettyä boksia missä elää. Itse henk. koht. pidän enemmän oudoista ihmisistä ja sellaisista, jotka osaavat välillä haistattaa pitkät turvalliselle säästämiselle, kurssinumeroille ja sille mitä muut heistä ajattelevat. Aina välistä täytyy ja pitää saada hengähtää. Oli kyse sitten jostakin niinkin yksinkertaisesta kuin peruukin ja piilarien pistämisestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. pistän ton biisin korvan taakse. On ollut mielessä vähän hyödyntää näitä filmiopintoja cosplayn saralla. *fufufuuu niin kovin mystistä ja salaperäistä*

      Poista
    2. Anna palaa! Hyvä biisi, osuvat sanat. :) Odotan mielenkiinnolla, millaista lopputulosta filmijutuista tulee. :)

      Poista
  5. Hmm. Juuri nuorena harrastajana (jos nyt 20-vee lasketaan vielä nuoreksi) ymmärtää täysin mistä puhut. Olisi aivan ihana, jos tämä teksti eksyisi jonkun kurnuttavan +30-veen silmien alle. Jos se vaikka muuttaisi jotakin.

    Pienenä ilmoitin, että haluan olla isona Peter Pan. Niin kuin näin noin suunnilleen muun muassa niiden muiden haaveiluiden lisäksi. Omalla tavallani en ole lipsunut tästä nimenomaisesti periaatetasolla, ehkä kiitos cosplayn, ehkä kiitos lapsenomaisen tapanani katsoa piirrettyjä.

    En tajua, miksi on niin vaikeaa käsittää, että on olemassa myös sarjakuvia aikuisille tai että lapsille suunnatuistakin teoksista voi oppia jotain, toisin kuin tuijottamalla jotain Hitchcockin klassikkoja televisiosta.

    Sitä paitsi, lapsissa sykkii totuus.

    Tässä yhteiskunnan tilantessa ollaan vaivuttu johonkin ihme transsiin, joka saa ihmiset uskomaan, että on olemassa vain kaksi tai kolme tapaa viettää elämänsä. Pfft. Jos vaikka avaisivat ne toiset luomet niiden päällimäisten alta, niin näkisi jotain.

    Mutta juu, pointti oli, että asiaa puhut, Roraseni!

    VastaaPoista
  6. Aivan ihanasti kirjoitettu ja kiteytti juuri omatkin ajatukseni, joita olen joutunut selittämään sukulaisille ja tutuille.

    Olen mukana MGW-projektissa, joka pyrkii organisoimaan nuorille palvelun, jossa voi esitellä sellaisia taitoja, joita ei ole saavutettu koulutuksen tai työn kautta.
    Harrastaminen on avain työnsaantiin varsinkin nuorille, joilla ei ole työkokemusta, koska harrastuksien avulla voi todistaa saavuttaneensa tarvittavan tieto-taidon.
    Luettelemasi asiat ovat juuri sellaisia, mitkä on hyvä kirjoittaa CV:hen, koska esim. stressin sietokyky, ongelmanratkaisu ja sosiaaliset taidot ovat ominaisuuksia, joita työnantajakin arvostaa alasta riippumatta.
    (Itsekin pääsin cosplayn avulla lattian lakaisemisen sijaan tekemään asiakastöitä.)

    Että olkaa vaan ylpeitä harrastuksestanne, vaikka ympäristöpaine olisi kova. ;)

    VastaaPoista
  7. Sinä olet paras <3

    Jos ihmiset eivät kokoajan piiloutuisi jonkin tekopyhän "normaali"-kuoren alle, olisi kaikilla varmasti paljon kivempaa. Oudot asiat ja harrastukset ovat normaaleja, mutta niistä yritetään kai tehdä epänormaaleja kaiken moisten sosiaalisten normien kautta.

    Kiitos tästä <3

    VastaaPoista
  8. En tiedä kannattaako tätä vielä kertoa kun en ole vielä asiaa ihan loppuun asti suunnitellut enkä edes ostanut kameraa, mutta. Olen suunnitellut toteuttavani DesuTalksissa/Frostbitessa/joskus videoprojektin, jossa erinäköiset ja -ikäiset ihmiset sanoisivat "minä katson japanilaisia piirrettyjä" (ehkä myös kertoisivat muutenkin suhteestaan harrastukseen). Idean varmaan arvaakin: sen tarkoitus on sekä parantaa harrastajien itseluottamusta että olla sellainen, jonka voi näyttää epäileville sukulaisille. Asiaa miettiessäni keksin, että cossaajille olisi kiva tehdä oma versionsa, "minä harrastan pukuleikkejä" tms. Ajattelin vain ilmoittaa, jos projektiin osallistuminen kiinnostaisi jossakin muodossa. Kerron lisätietoja aiheesta ensi viikolla, luultavasti Anikin foorumilla (ehkä myös omassa blogissani), mikäli saan kameran ostettua. Kiitos, että nostit kissan pöydälle, hyvä tietää että asia on lähellä muidenkin sydäntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa hyvältä! Minua saa toki nykäistä hihasta, ilman muuta voin vuodattaa kameralle harrastuksestani. Ensimmäinen manga taisi tulla ostettua vuonna -85, ja siitä se sitten alkoi. Loppua ei näy, ja hyvä niin! ;)

      Poista
  9. Minä olen äiti-cossaajana joutunut muutaman kerran selittämään, että mistä moinen harrastus, ja alkuun mua katsottiin hiukan kieroon coneissakin. Mutta nyt alkaa jo tyttären (ja omat) ystävät ottamaan mut ihan tavallisena cosplay-harrastajana, eikä jonkun cossaajan äitinä :D Tää oli todella mainio päivitys, kiitos Rora :D

    VastaaPoista
  10. Sanasi lohduttavat minua suuresti...

    23 vuotta tulee ensi kesänä täyteen ja näiden kaikkien elinvuosien aikana olen kohdannut aihetta erilaisissa muodoissa toistuvasti.

    Erityisesti nyt viimeisen vuoden aikana on ollut vaikeaa nauttia omista harrastuksista muutettuani pois kotoa opiskelujen perässä toiseen kaupunkiin. Itseluottamus on karissut 10 vuoden aikana valaankakan tasolle ja erityisesti viimeiset 3 vuotta on ollut pahimmat. Tänä syksynä puhkesi identiteettikriisi, jollaista minulla ei ollut aiemmin, olen tuntenut itseni vialliseksi vääräksi ihmiseksi ja toivonut olevani kuka tahansa muu kuin minä. Mikä ikävä tapa pistää pasmat sekaisin kaupungissa jossa ei ole ainuttakaan kaveria, joka olisi kiinnostunut samoista asioista tai edes ei katsoisi minua kieroon. Omatkin vanhat luotettavat ystävät kotikaupungistakin alkavat etääntyä. Ystävät ja japanilainen kulttuuri kun auttoi minua yläasteen ja lukion aikana selviämään masennuksesta ja hyväksyämään "oman outouteni".

    Vaikken cosplayta harrastakaan, sarjakuvien lukeminen, pelaaminen ja piirtäminen luo automaattisesti irtilähtemättömän friikin leiman mihin tahansa meneekin. Loppumattomien negatiivisten suhtautumisten ja kokemusten takia, olen alkanut pimittää erityisesti kiinnostustani japanilaiseen kulttuuriin ja paljastaa asian vain niille joiden arvioin olevan sen tiedon arvoisia. Asiaahan ei toki auta yhtään että olen luonnostani hyvin vilkas, energinen ja äänekäs, perin lapsellinen ja naiivi, yhdistettynä siihen että olen absolutisti (en polta enkä edes juo kahvia). Kun yhtälöön lisätään määräily- ja "Kuningas"-kompleksinen narsisti isäpuoli joka mitätöi muiden mielipiteet ja jyrää "keskusteluissa", on kyseessä aika tuhoista yhdistelmä...

    Joten kiitos, olet lisännyt uuden vahvan tukipylvään tähän huteraan temppeliini, jossa en saa olla temppelini herra.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. *hali*

      En voi muuta sanoa kuin tsemppiä ja kyllä se siitä. Ei varmaan yhtään helpota, kun sanon, että älä huoli identiteettikriisi kuuluu kaikkien elämään. Olen itse nyt 26-vuotias ja käyn juuri sellaista [taas] lävitse. Se on perseestä. Oma ensimmäinen identiteettikriisi oli siinä, että oikeasti halusin tuon Rorankin kuvaaman normielämän. Ja sitten tajusin, että mahdollisuuteni sellaisen saamiseen ovat aika pienet. Viihdyn aivan liian hyvin parhaan ystäväni kanssa leffoja katsellen ja pelejä pelaten, sosiaalisen puolen hoituessa cosplayn parissa. Mitä siis jos en saakaan miestä, omakotitaloa ja kasaa kersoja ja vakiduunia? Näistä päästiin yli, samoin kuin vuoden takaisesta "en omista persoonallisuutta"-kriisistäni.

      Mitä siis yritin sanoa, on että älä huoli, se menee ohi. Salli itsellesi tämä identiteettikriisi, mutta älä anna sen lyödä itseäsi aivan maan rakoon. Pidä kiinni niistä asioista, joista pidät ja yritä löytää lisää kaltaisiasi. Sydänystävistä erkaantuminen on kamalaa ja tuo "aikuiselämän" kynnys koettelee meitä kaikkia - mielenkiinnot ja prioriteetit muuttuvat. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä löytää uusia tuttavia - kukaties nurkan takana odottaa jopa se sielunkumppani. Etsi siis oman kaupunki animekerho tai muu vastaava ja lähde rohkeasti etsimään uutta juttuseuraa. Ja kokeile ihmeessä cosplayaamistakin. Toisen kenkiin astuminen tekee välillä hyvää, kunhan ei liian pitkään kyseisissä kengissä kävele ;)

      [koin myös aikanaan "rakastan itseäni cosplayssa - vihaan itseäni itsenäni"-syndrooman, mutta siitäkin pääsin yli. Lopulta opin näkemään omat hyvät puoleni cosplayn alta ja hyväksymään myös ne huonot]

      Poista
    2. Myönnän ihan suoraan herkistyneeni lukiessani kommenttiasi ja nieleskelleeni jälkikäteen. Identiteettikriisi on juttu, jonka kaikki kohtaavat jossain vaiheessa. Nezumi olikin tuossa yllä jo hienosti puuttunut asiaan, sanonut monta sellaista asiaa, jonka takana itsekin seison.

      Voin lohduttaa ehkä sillä, että olen ollut ihan hirvittävän ujo ja arka pentuna, todella rankasti koulukiusattu koko peruskoulun ajan. Itsetunto ja omanarvontunto oli vuosia ihan pohjissa. Tiedän ihan tarkkaan, mitä se sarjakuvista, piirtämisestä ja omiin kiinnostuksiinsa uppoamisesta oman itsensä pystyssä pitämiseksi tuntuu, miten suuri merkitys sillä on. Mutta, kun aikaa kuluu, elämä heittää uusia käänteitä, niistä ikävistä jutuista pääsee yli, oppii hyväksymään ja arvostamaan itseään ihan eri tavoin.

      Ihmiset tuntuvat usein olevan epäluuloisia uusia asioita, tai niitä asioita kohtaan, joista eivät tiedä tarpeeksi. Älä tee juttuja miellyttääksesi muita, tee se itseäsi varten. Pidä kiinni niistä tärkeistä asioista. Tästä meinaa tulla nyt joku kuiva opasteksti, mutta pää ei ihan toimi tällä hetkellä. Pointti on kuitenkin se, että älä anna tilanteen lannistaa itseäsi.

      Poista
  11. Wow, kirjoitit just cosplayerin raamatun. Tai jotaki. <3

    Aivan älyttömän hyvin kirjoitettu ja tämän tekstimuurin lukeminen oli yhtä iloa vaikka normaalisti mua ottaa vastaan lukea pitkiä suomeksi kirjoitettuja tekstejä, siks koska ruotsi on mun vahvempi kieli.. tän silti luin koska oli niin puhdasta asiaa. Teki todella hyvää lukea tämä ja myös lohdutti paljon.

    Suuret kiitokset tästä!

    VastaaPoista
  12. Bingo! Kuin suoraan omasta päästä.

    On sitä tullut töitä hakiessa pari kertaa mietittyä, kehtaako sitä cosplayta mainita CV:ssä. Mutta siellä se vaan komeilee kaikkien muiden käsityöharrastusten rinnalla. Kieltämättä se 18 w. oli juuri se epävarmin ajankohta, kun vähän joka suunnalta tuli näitä "Olet aikuinen, käyttäydy sen mukaisesti" -vaatimuksia. Ehkä näiden kommenttien latelijat pelkäävät, että elämä on vain joko tai. Joko olet se aikuinen, asiallinen, hyvätapainen ja vastuuntuntoinen, tai olet se vapaamielinen, lapsellinen, vastuuntunnoton, tuulenviemä ja lopulta rahaton ja korvia myöten ongelmissa.
    Mutta uskon, että asiat voi hoitaa kypsästi työelämässään; olla vastuullinen, ammatillinen ja hyvätapainen, siinä missä on kuitenkin täysin oma itsensä, intohimoinen rakkaita asioitaan kohtaan ja elää täysillä juuri sitä elämää millaista haluaa. Voi silti pärjätä hyvin vaikka pitääkin muista asioista kuin muut ikäisensä.

    Tuli tosi hyvä mieli kun luki tekstiäsi. Todella terveitä ja varmasti monelle vapauttavia ajatuksia. Omalla kohdallani voin sanoa ottaneeni conielämän omakseni juuri sen vuoksi että se on päihteetöntä. Kuuluisin ihan varmasti niihin kotona harrastajiin, jos coneissa virtaisi viini vuolaammin. Sen sijaan tunnelman voi kokea aidosti hyväksi kun näkee että kaikki nauttii, ja muistaa vielä seuraavana päivänä nauttineensa.
    Vaikken nyt coneissakaan ole mikään sosiaalinen ilmestys, huomaan itsekin tuon toimeentulemisen helppouden. Aina löytyy jotakin mistä puhua, oli keskustelukaveri minkä ikäinen tahansa. Tämä on kertakaikkiaan loistava harrastus!

    -Sintti

    VastaaPoista
  13. Eritän kirjoitukselle sydämiä. <3<3<3 Ei tässä muuta.

    VastaaPoista
  14. Loistava kirjoitus. KIITOS!

    Omassa elämässä tuo on tullut juurikin nyt syksyn aikana ilmi, kun aloitin parturi-kampaajan peruskoulutuksen. Olen 23 ja muu luokka on sitä juuri peruskoulusta tulleita 16- ja 17-vuotiaita. Tutustumistunnilla, kun kerrottiin itsestämme ja harrastuksista ym, tuli osakseni kieroja katseita ja ihmetystä. "Oot 23, ja harrastat jotain tollasta?" oli kyllä selvästi luettavissa kasvoilta.

    Keskustelimme myöhemmin luokkakavereiden kanssa ihan jotain randomia, kun yksi kysyi "Niin luet sä niitä japanilaisia sarjakuvia?" Vastaus myöntävä, mutta itselle tuli sellainen mieli, että kehtaanko sanoa harrastavani cosplayta? Mitä itseään nuoremmille ns. "normaaleille" nuorille tohtii sanoa omasta, ei niin tunnetusta harrastuksesta ilman, että saa 'Jaa mä luulin et oot aikuinen' vastakaiun.
    Minulle, joka on vasta nyt oppinut enemmän arvostamaan ja tykkäämään itsestään, sanomaan mielipiteensä suoraan - tämä karisi silmänräpäyksessä sillä hetkellä. Tilalle tuli epävarmuus ja lievä häpeä omaa rakasta harrastusta ja itseään. Olen aikuinen, pitäisikö tästä luopua? Kasvaa ulos cosplay-harrastuksesta? Nämä ajatukset jäivät pyörimään mieleen kauaksikin aikaa. Ajoittain ne vielä pomppaavat ylös.

    Mutta tämän kirjoituksen myötä rohkaistuin kovasti. Tämä oli todella hyvä kirjoitus ja aion laittaa sen kirjanmerkkeihin ihan niitä päiviä varten, jos epäilys tulee. Vielä kerran, kiitos!

    VastaaPoista
  15. Se tunne kun pystyy yhtymään jokaiseen sanaan. Paitsi etten ole puolta elämästäni ollut vaatetusalanammattilainen. Mutta kaikilta muilta osin. Jos ei uskoni siihen, että maailma on täynnä uskomattoman upeita ihmisiä, olisi niin suuri, väittäisin, että olit ajatuslukenut oman määritelmäni cosplaysta - voisin vaikka nimittäin vannoa, että olen täsmälleen samoilla sanoilla kirjoittanut jonnekin omiin muistiinpanoihini samanlaisen cosplay-tiivistelmän.

    Koska itse rakastan harrastusta juuri mainitsemista syistä, suosittelenkin sitä kaikille tapaamilleni ihmisille ja pyrin omalta osaltani rakentamaan mukavaa tukiverkostoa cosplayn ystäville. Oma tavoitteeni on saada cosplayn "status" nk. oikean harrastuksen muotoon. Järjestämäsi leirihanke on yksi iso askel - sen avulla olemme lähempänä koulujen cosplay-valinnaisia ja cosplay-riparileirejä. Ja ehkä eräänä päivänä Suomessa - ja miksei maailmallakin - cosplaypuvun vääntäminen ja siinä ihmisten ilmoilla kekkalonti ei ole sen kummempaa kuin työporukan sählytiistait :)

    VastaaPoista
  16. Noh, cosplayn voi vielä kohtuullisesti selittää käsityöharrastuksena, mutta olepa reilusti yli parikymppinen mies ja myönnä katsovasi piirrettyjä ja kerääväsi siihen liittyviä muovisia leluja, instant haiseva nörtti vanhempien kellarissa -leima ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nooh, se on katsantokannasta ja asenteesta kiinni. Minä taas heti olisin kiinnostunut siitä, että millainen keräilijä siellä piileskelee. Keräilijöitähän on muutenkin on kaikenlaisia; toiset kerää perhosia, toiset figuja, kolmannet postimerkkejä. Jos heittäytyy tylsäksi, kaikki on aivan samalla linjalla, ja jos joku lähtee siltä pohjalta tekemään hikikomeroituvaa nörttiä, niin voi melkein todeta, ettei kuulija ymmärrä hyvän päälle.

      Muuten, minusta se nörttiys on lähinnä vain hyvä asia, jos niikseen tulee. Kertoopa ainakin, että kyseessä on "oikea" ja todennäköisesti mielenkiintoinen persoona, eikä vain muottiin aseteltu tylsimys.

      Poista
  17. Täysin samaa mieltä! Itsekin 26 vuotiaana törmää aina siihen kuinka pitäisi "aikuistua" ja lopettaa "japanihörhöily", jotenkin tuntuu että vanhemmatkin ovat olleet tyytyväisempiä kun cosplay on jäänyt ajanpuutteen vuoksi tauolle...
    Oma Johnny-fanituksenihan on myös jotain mitä ei tulisi ikäisenäni harrastaa, ei sillä että muiden mielipiteistä siinä asiassa välittäisin..

    VastaaPoista
  18. Olen ollut ihan huuli ymmyrkäisenä, kun kommentteja suorastaan alkoi tulvimaan. Sitten olen ollut vuorotellen suu messingillä ja vuorotellen hurjan liikuttunut näistä pitkistä ajatustenvaihdoista ja ajatuksista mitä teillä on herännyt. Hienoa, että asia on ollut näin monen muunkin mielessä!

    VastaaPoista
  19. Tuli eksyttyä tähän kirjoitukseen netin syövereistä. Tämä antoi jonkin verran lohtua tällaiselle 25-vuotiaalle, pian ammattiin valmistuvalle vaatealan ihmisille. Korostuu jotenkin tämä omien päätösten "erilaisuus" kun seuraa sivusta ikätovereiden omien talojen ostoja, kihlautumisia ja työuria... Meni hyvän aikaa ennenkuin oppi, ettei kaikkien tarvitse sitä samaa elämänkaavaa noudattaa. Vieläkin sitä pitää itselle muistutella silloin tällöin. Harrastuksiani ja niistä saatavaa iloa en kyllä vaihtaisi mihinkään, vaikka ne miten kulmien kurtistelua muissa aiheuttaisivat. Olen mielestäni edelleen niin nuori. Missähän vaiheessa sitä rohkenee ajatella itseään oikeasti aikuisena? Ehkei sitten koskaan, jos aikuisuus meinaa sitä että kaikki nykyinen kiva on vaihdettava niihin yleismaallisesti hyväksyttyihin juttuihin. ;)

    VastaaPoista
  20. Kiitos nyymi! Tuntuu aina mukavalta kun joku on löytänyt tämän tekstin ja on kokenut saavansa siitä jotain irti. Mikä pakko sitä on edes ajatella itseään aikuisena muutenkaan?

    VastaaPoista
  21. En harrasta cosplayta, mutta muuten aikuistumispaineet kuulostavat ikävän tutuilta. Kun täytin 30, aloin tuntea itseni liian vanhaksi tavoittelemaan uraa, jota en ehkä koskaan saavuta... tässä iässähän pitäisi jo olla vakityö jne...

    Jostain kumman syystä en sen sijaan ole koskaan tuntenut itseäni liian vanhaksi harrastamaan mangaa tai muutakaan nörtteilyä. Ehkä olen liikkunut "väärissä" (=oikeissa) piireissä. Ja koska kasvoin jo pienestä siihen, että animaatioita ja sarjakuvia tehdään myös aikuisille.

    Nähdäkseni todella lapsellinen on se ihminen, joka valitsee harrastuksensa ja tekemisensä sen mukaan mikä ei ole "lapsellista". Omassa elämässä juuri teini-ikää lähestyvät lapset ovat olleet eniten määrittelemässä mitä saa ja ei saa tehdä, ettei vain olisi lapsellinen. Millaista musiikkia saa kuunnella ja millaisista leffoista pitää. Miten saa vitsailla. Mummoikäisiltä on jopa kuullut että karkkiakaan ei saisi syödä, sekin on lapsellista.

    VastaaPoista
  22. Kävimme juuri samaisesta aiheesta tekemässä ohjelman opiskelijaprojektina London Anime Conissa tänä vuonna. Siellä ainakin tuntui olevan paljon vapaampi tunnelma ja koska tapahtuma oli k-18, oli vanhempaakin väkeä mukana, mitä normaalisti ajattelisi cosplayharrastajien olevan.

    http://www.youtube.com/watch?v=j6cU9wI68JU

    VastaaPoista
  23. Kiitos Anonyymi. Jaksan hämmästyä joka kerran, kun tähän tulee uutta kommenttia, jokaista myötäeläjää ja kokijaa matkan varrella. Aikuisuus ja lapsellisuus tuntuvat herättävän hurjasti tunteita.

    Älä päästä haaveitasi karkaamaan. Ikinä ei ole liian vanha tavoittelemaan sitä, mitä tosiaan haluaa! Silläkin uhalla, että joku loukkaantuu; teineille on moni asia vielä niin kovin tarkkaa mitä voi ja saa tehdä - myöhemmin sitten lyödään kättä otsaan ja harmitellaan, kun oltiin tyhmiä. (Plus peukunnostot karkille. :D)

    VastaaPoista