Koska sinusta oikein tulee aikuinen?

Se on kysymys, johon törmään säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta kohtuullisen usein. Olen tehnyt aina omanlaisia ratkaisujani, kieltäytynyt kulkemaan sellaista elämänpolkua, jota meille usein tunnutaan petaavan jo valmiiksi. Vakituinen työ, omakoti- tai rivitalo, farmariauto, 1.7 lasta, kultainen noutaja ja niin poispäin. Noooo, farkkuauto löytyy, työllistän itse itseni yrittäjänä, ja joskus aikoinaan minulla oli kultsu, mutta siihen se sitten jääkin. Yhdenlainen elämäntapahörhö siis.

Joskus tuli larpattua intohimoisesti, sitten mukaan tuli Suomen keskiaikaseura (SCA) omine kuvioineen, sekä ihan perinteiset roolipelit. Koska sekään ei ole tällaiselle nörtille riittävästi, olen lukenut ja keräillyt sarjakuvia aivan pikkukimmasta asti, rakastan scifiä, ja jaksan innostua lapsellisen riemukkaasti mitä typerimmistä asioista. Nykyään bofferi/ rottinkimiekat ovat jääneet sivuun, valikoin todella tarkkaan millaiseen larppiin jaksan enää lähteä, ja SCA:n viehätys karisi harrastuksen muuttuessa politikoivammaksi. Avaruusoopperat ja roolipelit ovat sentään jääneet.

Muutama vuosi sitten eräs tuttuni kysyi harrastanko vielä keskiaikaa. Kielteisen vastauksen kuullessaan hän huokaisi tyytyväisenä, että olet sitten vihdoin kasvanut aikuiseksi. Nostin pöydälle valtavan kassin, sillä olimme juuri käyneet raidaamassa Porvoon Lukevan, yhden maan parhaimmista divareista, ja polttaneet sarjiksiin pari sataa euroa. Selitin löytöjäni esitellessä, että olimme  muuten kummatkin aloittaneet cossaamisen.

Se ilme!

Tuttavani totesi hyvin lyhyesti, että vetää sanansa takaisin.

Meillä on aina tila loppu. Tässä yksi kirjahyllyistä omistettuna sarjiksille.

Jos "aikuisuus" on sitä, että pitää asettua tiukasti lokeroonsa, tiettyyn rooliin ja malliin, jota ulkopuolelta usein painotetaan, se saa minun puolestani jäädä omaan arvoonsa. Olen vakaasti sitä mieltä, että jos ei kuuntele omaa itseään, kulkee väkisinkin sen "yhteiskunnan" odottaman ja luoman reitin, saattaakin huomata, ettei se tuo mitään onnea, jollei pidä itselleen tärkeistä ja merkityksellisistä asioista kiinni. Luulenpa myös, että se on väylä, jolla tehdään niitä harmaita, värittömän kuivakkaita ja mauttomia keski-ikäisiä, jotka ovat sitten salaa katkeria ja kateellisia niille, joilla on ollut rohkeutta tehdä toisin, ja kehtaavat vielä olla onnellisiakin. Kerrassaan hävytöntä! Onhan tässä kärjistystä mukana, mutta näen itse asian varsin pitkälle tällä tavoin.

Cosplay on harrastuksena vielä valtakunnallisestikin niin uusi ja erilainen, että sitä saa edelleen avata kysyjille, mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Lopeteltuani keskiaikailun, tuntui, että minuun jäi valtaisan suuri aukko, jota en osaa täyttää. Jotain olennaista puuttui. Nyt tuntuu, että cosplay on juurikin se täyte, se juttu, jota olen hakenut.

Mistä Cosplayssa on minulle kyse? Yksi osa siitä on aivojen tuuletusta oman työn rinnalla. Saa välillä ottaa vähän rennommin, jopa hivenen huolimattomammin (suosittelen tätä lähestymistapaa lähinnä itseni kaltaisille neuroottisille perfektionisteille), ja nyrjäytellä päätään sen kanssa, miten jännittäviä työtapoja, materiaaleja ja tekniikoita tässä harrastuksessa voi käyttää. Samalla tapaa myös kertakaikkisen mahtavia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet samoista asioista - ja voin sanoa, että useimmiten tuskin huomaan ikäeroa nuorempien harrastajien kanssa, kun päästään keskustelemaan vaikkapa softiksen loputtomista käyttömahdollisuuksista tai lempisarjoista.

Cosplay on aivan äärettömän mahtava harrastus. Se ei ole "vain" puvun tekemistä. Yhteen pukukokonaisuuteen voi kuulua kaavoitus aivan alusta lähtien, kankaiden ja muiden materiaalien valinnat ja hankinnat (ei niin simppeli juttu, miltä äkkiseltään saattaisi vaikuttaa), puvun valmistus, kankaanpainantaa, värjäämistä, puutöitä, askarteluja, kirjontaa, muovien ja ties minkä materiaalien ennakkoluulotonta käsittelyä, maalamista, viimeistelytekniikoita, ääninauhan kasaamista, esityksen rakentamista... Tätä listaa voisin jatkaa vaikka kuinka. Aina tulee jotain uutta jännittävää vastaan. Harrastus, joka ei koskaan käy vanhaksi tai jossa voisi sanoa, että nyt on kaikki tehty ja opeteltu. Jokainen puku tarjoaa jotain uutta haastavaa ja mieltä kutkuttavaa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että cosplay opettaa ongelmanratkaisua, erilaisten materiaalien luovaa käsittelyä, kolmiulotteista hahmotuskykyä, käsityövalmiuksia hyvinkin moneen lähtöön, sosiaalisia valmiuksia, ja jopa ilmaisu- ja esiintymistaitoja. Voisi vielä lisätä itsestäänselvyyden; päihteetöntä toimintaa oikeasti hyödyllisen ja kivan asian parissa!

Asiaa liippaa myös seikka, josta olen lyhykäisesti kirjoittanut työblogiini. Maailmantuskani ydin kiertyy käsityötaitojen katoamisen ja vähenemisen ympärille. Opetuksen taso on laskenut hälyttävästi kaikilla käsityöaloilla, käytännön tilalle on tullut enenevässä määrin ties mitkä tutkimukset, liian suuresti painotettava suunnittelu ja kirjalliset selvitykset sen sijaan, että opetettaisiin ihan sitä käytännön työtä. Asia on tullut tuskallisen hyvin selväksi jo ihan työharjoittelijoiden kanssa. Ne jutut, jotka omana opiskeluaikana olivat ihan perusjuttuja, ovat nyt vain enää harvojen tiedossa, eikä suurimmalle osalle ole edes mainittu niitä koulutuksen sivussa. Sitten kirkkain silmin väitetään koulutettavan ammattilaisia? Jaa-a, uskaltaisin väittää, ettei 80% valmistuvista kykene tai osaa toimia itsenäisesti ammattilaisena ja ilman ohjausta vielä valmistuttuaankaan. Tästä ollaan keskusteltu aika monen yrittäjän kanssa, ja kaikki ovat olleet pelottavan yksimielisiä.

Onneksi kansalaisopistoilla tarjotaan vielä varsin runsas tarjotin erilaisiin tekniikoihin ja tapoihin. Kaikki harrastaminen, oli se sitten kurssilla tai itsekseen puuhaaminen, on äärimmäisen hyvä juttu. Vaikka kouluissa tähän ei selvästi olekaan vielä havahduttu, harrastuspiirit varmistavat, että jotain säilyy. Cosplay antaa harrastuksena enemmän kuin mikään oppilaitos tai kurssi - toki auttavat, helpottavat matkan varrella, mutta eivät ole mikään itseisarvo tai välttämättömyys harrastuksessa etenemiseen (tai kisoissa pärjäämiselle). Usein tuntuu, että parhaimmin pukujensa kanssa kehittyvät ovat juuri niitä, joille ei ole mahdollinen ammattikoulutus tai vaikkapa kisoissa sijoittuminen nostanut keltaista silmien tasalle, koska pohjalla oletettavasti useimmilla on polte tehdä, intohimoinen halu tuoda lempihahmojaan/designejä eloon ja oppia sitä kautta enemmän, eikä rajata omaa kehitystään ilmoittamalla suoraan olemalla valmis ja taitojensa huipulla.

Jösses, en minäkään ole valmis, vaikka olen toiminut ammatissa jo lukioikään ehtineen ihmisiän verran, valmistanut sadoille ihmisille korsetteja ja juhlapukuja, opettanut kansalaisopistoissa ja lisäkouluttanut itseäni useammallakin tutkinnolla ja kurssilla. Tämähän on vasta alkua.

 Jokainen tehty puku kasvattaa nälkää, antaa jotain uutta, opettaa valtavasti. Kuinka monen päässä on käynyt ajatus: "Jos tekisin tämän uudestaan, tekisin sen vähän toisin?" Tai "Seuraavan kerran, kun teen jotain tällaista, tekisin sen vähän fiksummin." Tunnustan, että omissa työpapereissanikin usein lukee ystävälliseen sävyyn muistutus: "Tyhmä lehmä! ÄLÄ tee näin enää koskaan!" ja sen jälkeen ohjeistus siihen, mitä tehdä seuraavan kerran vastaavassa projektissa.

Kaikki aloittavat jostain, osaamisen taso on erilainen. Kisojen tuomaroinneissa olen ollut etuoikeutetussa asemassa näkemässä, miten pukuilijoiden osaamisen taso kasvaa, kehittyy ja nousee koko ajan. Tiedän myös, että on hurja määrä cossaajia, joita ei kisoissa näy, mutta jotka kehittyvät vastaavalla tavalla omien projektiensa parissa. Se on äärettömän hienoa, tekee minut hurjan iloiseksi, toiveikkaaksi, koska se kertoo tarinaa siitä, ettei toivoa ole menetetty. Tämän harrastuksen kautta voi nousta vaikka kuinka monta kirkasta tähteä ja osaajaa maailmankartalle!

Tämän idealistisen hehkutuksen jälkeen pitää itsekin todeta, että taidan kuitenkin olla se aikuinen, vaikka harvemmin sellaiselta tuntuu. Aikuinen, mutta ei harmaaksi ja kuivaksi muuttunut keski-ikäinen. Ehkä sairastan Peter Pan - tautia, mutta henkilökohtaisesti en halua menettää kykyäni iloita, nauraa itselleni ja omille tempauksilleni, ja voida olla sopivan lapsellinen halutessani. Niitä harmaan huumorintajuttomia tyyppejä on jo maailma pullollaan.

Jos tekstimuuri alkaa tökkimään, pistäkää yllä oleva biisi soimaan. Hyvää taustamusaa ja aiheeseen sopivat lyriikat. Vink vink.

Monasti törmää siihenkin, että ihmiset sanovat  "kasvaneensa" sarjakuvien, mangan, animen ja cosplayn yli. Ajatus saa jo rypistämään kulmia. Hei, mikä teitä vaivaa? Jos ne asiat eivät enää kiinnosta, ei sitten. Mutta kasvaa jonkin tällaisen yli? Kuulostaa minun korviini epämääräiseltä tekosyyltä, kun taustapaineet "normaalimpien" harrastusten pariin kasvavat puberteetin ja "aikuiseksi" kasvamisen myötä. Ryhmäpaine vaatisi jättämään lapsellisilta tuntuvat jutut sivuun ja tekemään jotain muka järkevämpää. Morjens.

Itsekään en ole koskaan ollut niin aikuinen kuin juuri täysi-iän saavuttaneena, jolloin oli tietävinään ja osaavinaan suurinpiirtein kaiken maailmasta. (Hei äiti, voit kommentoida, miten kauhean urpo olen ollut. Tiedän, että luet tätä.) Tulin vähän kasvettuani onneksi järkiini, ja totesin, että tässä ole mitään itua, ja minun - eikä kenenkään muunkaan tarvitse luopua itselleen mielekkäistä ja iloa tuottavista asioista, vaikka se olisi miten noloa, typerää tai lapsellista jonkun muun mielestä. Katsotaanko muuten 15-20 vuoden kuluttua kuinka kivaa niillä toisilla vielä on?

En ole oikein koskaan jaksanut mitään vaaleanpunaisia höttösöpökawaii-sarjoja, en ylenpalttista fanservicea tai päättymättömiä sohjoja, mutta siitä huolimatta aina löytyy jotain, joka kolahtaa ja puhuttelee tällaista kääpääkin. Niitä mangoja ja animeja on paljon muitakin kuin vain ne valtavirrassa ajelehtivat suosikit, eikä vaadi kovinkaan paljon vaivaa kaivella niitä esiin. Toisinaan tunnen oloni coneissa vähän vanhaksi suhteessa valtaosaan kävijöitä, mutta siitä huolimatta aina löytyy seuraa, yhteisiä puheenaiheita, tekemistä, eikä kertaakaan ole tullut tylsistymistä vastaan. Ulkopuoliseksi en ole koskaan kokenut oloani.

Kami no Shizuku - aivan upeasti piirretty viininmaistelumanga!

Talvella juttelin erään tutun yritysjohtajan kanssa, joka varovaisesti tiedusteli, aionko jatkaa vielä pukuilua vaikka toimin itsekin näkyvässä asemassa arkielämässäni. Hän huokaisi myös syvään, sanoi, että haluaisi itsekin vielä vetää puvun niskaansa, ja voi kun joku järjestäisi jotkut hyvät teemabileet, jossa voisi pukuilla menettämättä kasvojaan. Tapaamisesta jäi surumielinen fiilis. Malliesimerkki siitä, että pelätään muiden arvostelua, leimaantumista, koska harrastus on näkyvä, värikäs ja hieman vielä tuntematon suuren yleisön silmissä, sekä siitä, mitä tapahtuu, kun asetutaan omassa päässä kehitettyyn lokeroon. Tietenkään toimitusjohtaja, tai vaatesuunnittelija ei voi cossata - eihän niitä otettaisi enää vakavasti!

Ajatus tekee edelleenkin surulliseksi.

Niin kauan kun ihmiset ruokkivat tuota ahdistavaa mielikuvaa, ne ihanat, vähän omituiset jutut piilotellaan muilta, osaksi kadotetaan ja niitä jää haikeana miettimään ja muistelemaan. Samalla menettää palan itsestään. Älkää tehkö sitä itsellenne. Cosplay ei ole vain päätöntä ernuilua, vaan oikeasti järkevä ja vakavasti otettava harrastus, ja jos se tuottaa harrastajalleen iloa ja onnistumisen tunteita, sitä ei kannata uhrata turhan aikuisuuden markkinoille.