Coniruttoa pakkasenpuremista?

Olipahan coni, ei tässä muuta voi sanoa. Tekstimuuria pukkaa, yrittäkää kestää. Frostbite on ollut minulle mukava, raikas tuulahdus muiden conien keskellä, eikä vähintään sen takia, etten ole aina tekemässä hikikuolemaa cosplayn alle, vaan tällöin olen tuomarointinakeista vapaa. Sitä saattaa käyttää coninsa jopa hengailuun, nähdä ihmisiä ja jäädä jopa juttelemaan tuttujen kanssa hetkeä pidemmäksi aikaa. Varsin mukavasti pääsikin pälisemään niin uusien kuin vanhojenkin kasvojen kanssa.

Ai, että olisin kokonaan jäänyt kisajutuista sivuun?

Hah!

Minut värvättiin cosplayagentiksi Adreenan ja Kizzyn kanssa, joten suurin osa lauantaita meni kuitenkin kisan kanssa säätäessä. Agenttien tehtävänähän oli siis löytää tietty määrä kisaajia niin ennakkotuomaroitavaan tekniikkasarjaan sekä äärimmäisen aloittelijaystävälliseen Frosti-chanin suosikkeihin. En ole aiemmin ollut agenttina - tai ninjana, kutsukaa miksi kutsutte, mutta haasteita piisasi tälläkin kertaa.

Ei ole aivan yksinkertaista tuijotella ympärilä hyöriviä ihmisiä kriittisellä silmällä, katsoa pukujen laatua ja kokonaisuutta näyttämättä kammottavan arvostelevalta ja ilmiselvältä kisa-agentilta. Täytyyhän sitä nyt olla vähän sniikkinä. Puhumattakaan siitä, että kaikkia pukuja ei edes tunnista, ei tiedä hahmoa saati sarjaa. (Jos olen toljottanut jotakuta kummallisella ilmeellä varustettuna pitkän aikaa, johtui todennäköisesti juurikin tästä.) Tässä kohtaa kolmen ninjan ryhmä osoitti tehonsa yhdistäessään koko tietotaitonsa, mutta aina välillä piti käydä koputtelemassa kanssacossaajia olalle ja kyselemään tyhmiä. Itse asiassa tämä oli se melkein mieluisin osuus. Tutustun uusiin ihmisiin kovin mielelläni, ja mikäpä olisi mukavampi tapa avata keskustelu kuin pyytää toista kertomaan puvustaan. Sangen moni tuntui yllättyvän äärimmäisen positiivisesti, kun täysin vieras kanssaconittaja tulee iloisesti juttelemaan.

Hall cosplay on muutenkin mahtava tapa saada uutta verta mukaan kisalavoille. Usein huikeimmat puvut nähdään kisan ulkopuolella, eikä haluta/uskalleta/ tiedetä tarpeeksi lähteäkseen mukaan. Moni on sanonut aiemmin, että juurikin Hall cosplay formaattina sai ylipäänsä nousemaan lavalle, edes harkitsemaan kisaamista myöhemminkään. Mukaan valikoitui oikeasti aivan vahingossa huima määrä lähes ensikertalaisia tai hyvin aloittelevia pukuilijoita. Ei olisi kyllä uskonut. 

Agentit toimivat myös cosplaymammoina, joten meni siinäkin hommassa neitsyys kertaheitolla. Fiilis bäkkärillä oli kyllä mahtavan tsemppaava ja positiivinen, toivottavasti kaikilla kisaajillakin oli sellainen olo, ja saimme kenties jonkin verran helpotettua tuomarointi/lavajännitystä. Perinteisenä itkijänaisena silmät eivät pysyneet nytkään kuivina kisan aikana. Olin ihan äärettömän ylpeä ja iloinen ihan jokaisesta kisaajasta. Puntit tutisivat monella ennen lavalle menoa, mutta kun sinne mentiin, poseerattiin kuin vanhat tekijät. WOW!

Hönttinä sivuhuomiona; ihastun helposti hassuihin pikkujuttuihin, ja olisin halunnut syöttää Porco Rossolle koko paketin Pims-keksejä. Kärsä liikkui niin söpösti syödessä, että olisin voinut katsella sitä haltioituneena loppuconin. Hullulla on halvat huvit?

Kanssani saa olla eri mieltä, mutta löydettiin kyllä aivan upea kattaus kumpaankin sarjaan. Paljon hahmoja, joista ei ole kuin harvakseltaan löydetty cossaajia. (Iiih, Valkyria Chroniclesin Inara Hans-possun kanssa ja Tengen Toppa Gurren Lagannin Rossiu! Niin, ja ihkutuksensa ansaitsevat myös koko Ghibli-kööri.) Tänä vuonna oli huima määrä länsimaisia hahmoja liikenteessä, hieno juttu, mutta kisan kannalta harmittava. Monta upeaa pukua jäi pois juurikin väärän taustan vuoksi. Ehkä joskus länkkäritkin saavat osallistua?

Uutta verta oli myös tuomaristossa. Ensikertalaiset (- Yumikoyuki) hoitivat homman hienosti kotiin, vaikka lavalla näytti, että tuomareita jännitti enemmän kuin kisaajia. Erittäin hyvä juttu, että saadaan tällekin puolelle uusia naamoja mukaan. Oikeastaan kaipaisin sitä, että tuomaristoihin voisi joka kisaan ottaa vähintään yhden uuden nassun, jolloin saataisiin ohjattua myös hyvässä ympäristössä, miten homma toimii, ja ettei takavuosien kisaajissa kauhua herättäneet natsituomaroinnit ja ynseilyt enää toistu koskaan.

Muutenkin Frostbite näyttäytyi yhtenä suurena positiivisuuden ja yhteisöllisyyden etappina, aivan kuin merkkinä siitä, että tästä eteenpäin elämä taas hymyilee. Moni tuli muuten nykimään hihasta ja kertomaan lukevansa tätä blogia, joku jopa tuli halaamaan Still alive -päivitykseni merkeissä. Piristitte kovasti mieltäni, kiitos siitä!

Nyt homma uhkaa venyä armottoman pitkäksi, mutta vielä on sanottavaa. Cosplay Bootcampia olen pariinkin otteeseen jo täällä mainostanut, mutta nyt päästiin julkisesti porukalla kertomaan, mistä kaikessa on kyse, saamaan välitöntä palautetta ja ideoita, joiden tuella saamme rakennettua tapahtumaa eteenpäin. Bootcampille on jo fb-sivut ja oma bloginsa, jotka toimivat virallisina tiedoituskanavina. Pistäkäähän korvan taakse ja pysykää kuulolla!

Kiitos ja kuittaus, palaan takaisin potemaan coniruttoa.

We want you!

On muuten aika huikea tunne, kun pitkäaikainen unelma alkaa saada muotoaan, ja pääsee ihan konkreettisesti näkemään, miten asiat etenevät. Kysehän on tietenkin tulevasta Cosplay Bootcampista! Viimeksi, kun siitä kirjoitin, taisin olla sen verran obskuuri, että hienovarainen vihjailuni meni ilmeisesti osalta lukijoista täysin sivuun. Tiedän tämän siitä, että eräissä coneissa aika moni jäi päivittelemään sitä, että olisipa mahtavaa saada tällainen tapahtuma. Siinä kohtaa teki mieli kailottaa isoon ääneen; SE ON TULOSSA! Aikuisten oikeasti, se todella on tulollaan!

Desucon Frostbitessa olemme siis osan järjestelyporukan kanssa esittelemässä tulevaa ja kertomassa tarkemmin, mistä Cosplay Bootcampissa oikein on kyse, missä ja koska se järjestetään - ja tietenkin, mitä TE haluatte siellä tapahtuvan. Tässä siis jälleen törkeää mainostamista sunnuntain osallistuvan paneelimme nimissä. Paree olla paikalla.

by Rudolf Westerholm

Sen verran pitää ennakkohehkuttaa, että mukaan on saatu aikamoinen Dreamteam. En voi tuntea muuta kuin onnellisuutta ja kiitollisuutta siitä, että niin työn kuin harrastuksenkin (vai elämäntavan?) puolella olen saanut ympärilleni ihan käsittämättömän mahtavia, osaavia tyyppejä, joiden kanssa on helppoa, hauskaa ja tehokasta tehdä hommia! Nykyisessä elämäntilanteessani vielä ihan mielettömän upea voimavara. Tiedätte kyllä, keitä olette. Olette aarteita ihan jokainen! Pus!

Bootcamp tosiaan lähti puoliksi vitsinä heitetystä läpästä, josta seurasi "olispa muuten siistiä" -keskustelu. Ajatus kuitenkin jäi itämään, ja tässä sitä nyt ollaan. Meillä on päivämäärät valmiina, paikka katsottuna ja neuvoteltuna valmiiksi. Tiimi muodostui aivan itsestään, toimii kuin unelma - vaikka välillä tuntuu, että pitäisi jo hommata järkkäri pitämään meidät ruodussa. Mopon perävalot vain välkehtivät horisontissa, kun meno karkaa käsistä. Ideoista ei tunnu olevan pulaa. (Eikä kaksimielisistä sutkautuksista.) Bootcampille on tulossa myös ihan kertakaikkisen mahtava maskottikin. Voi, kun saisin kertoa siitäkin jo enemmän.

Ei auta, sanoi nauta.

Saatte odottaa Frostbiteen asti. Siellä lisää paljastuksia aiheesta. Ellen ole liian tohkuna ja lörppää jo aiemmin...

Still alive

Hei, olen edelleen hengissä. Vau.

Henkilökohtainen elämä heitti niin hienosti lokaa nassuun - oikeastaan koko edellisen vuoden, huipentuen vuodenvaihdetta kohti, että se sai hyytymään täysin blogipuolella. Olen yrittänyt kirjoittaa tätä jo pienen ikuisuuden, tuijotellut ruutua tuntikausia, mutta kun ei lähde, niin ei lähde. Vaikea keskittyä cossiajatuksiin, kun oma elämä on aika solmussa.

Tein jo blogia perustaessani päätöksen, että en tule juurikaan jakamaan henkilökohtaista elämääni täällä. Siitä huolimatta on muutama sana sanottava siltäkin rintamalta. Kun vuoden sisään osuu oman isän kuolema, sisaren äärimmäisen vakava sairastuminen, ja lähes kuudentoista vuoden parisuhteen päättyminen avioeroon, niin ei voida puhua kovin ruusuisesta taipaleesta. Vielä yhdet monttubailut ovat muutenkin vain ajan kysymys. 2012 oli aika pitkälle synkkä ja musta vuosi, eikä ajatuskaan oikein tahtonut pysyä kasassa. Kenties sen takia tulikin tehtyä poikkeuksellisen paljon cosseja omalla mittapuullani.

Mihin suuntaan sitä oikein lähtisi?

Tavallisesti olen tehnyt 1-2 pukua vuodessa, mutta nyt kun lähdin miettimään, tulin kasanneeksi kaksi pukua,  ja työn alla, lähes valmiina, on vielä toiset kaksi, ja niiden lisäksi vielä tehty suunnitelmat, ja hankittu materiaalit vielä pariin muuhun ihanaiseen. Hihkumani Fate/Zeron Riderin puku jääkin sitten nyt tekemättä - onneksi en ehtinyt kovin pitkälle sen kanssa. Käsityöläiselle ajatuksen harhaaminen on aika kohtalokasta, joten olen tehnyt cosseja aina silloin, kun tuntuu, ettei ole jaksanut keskittyä omaan duuniin. Mieluummin mokailen cossien kanssa kuin asiakastöiden kanssa, ja se on ollut sangen fiksu päätös. Blogista olen muuten saanut hyvin paljon lohtua, kiitos siitä kuuluu teille, ihanille lukijoille.

Mutta ei jäädä vellomaan kurjiin asioihin. Vuosi on vaihtunut, ja alan saada surkeudesta kertakaikkisesti tarpeekseni. Koskapa olen päättänyt paistatella viimeistään loppuvuonna auringonpaisteessa (kuvaannollisesti, kiitos. Aurinko ei ole meikäläisen kaveri.) se näkynee myös conirintamalla, luonnollisesti pukujenkin suhteen. Teen nämä keskeneräiset projektit rauhassa alta pois, mutta en jaksa ottaa niille mitään tiettyjä paineita siitä, mihin tapahtumaan ne olisivat tulossa. Hiljaa hyvä tulee.

Viime vuonna tuli kokeiltua myös kameran takana olemista pienessä photoshootissa, ja jos pääsen vielä leikkimään kunnon kameroiden kanssa, voisin innostua ajatuksesta enemmänkin. Ainakin kuvattavat tuntuivat olevan tyytyväisiä. Työpuolella on tottunut roikkumaan kuvauksissa aika tehokkaasti hyvin lähellä kameraa, jotta näkisi mahdollisimman samat asiat kuin etsimen läpi, ja riennettyä sitten korjaamaan mallin asentoa, helmoja ja nypittyä kaiken täydellisen tarkasti kuntoon. Tiedän varsin pitkälle, mitä kuvalta haluan, mutta kummasti kamera kädessä se ei enää ollutkaan aivan niin helppoa. Lopputuloksena tuli möngittyä kyljellään, haarakiila vilkkuen Tamperetalon portaita, jotta sain kuvaan sitä fiilistä ja perspektiivia, jota siihen tahdoin. Seuraavaksi voisi varautua kuvaamiseen mopeilla varustetulla haalarilla, kun nuohosin lattiat niin tehokkaasti.

Uutena aluevaltauksena oli myös kisaaminen. Cosplaygaalan jälkeen mainitsinkin, että saatan vielä joskus myöhemminkin näkyä jossain kisassa mukana. Saa nähdä. Jos tulee tarpeeksi hyvä idea vastaan, saatan lähteäkin. Ei sitä koskaan tiedä. Vannomatta paras. Joka tapauksessa käännän katseeni jo Desucon Frostbiten puoleen. Cosplay Bootcamp on tulollaan ja toivon näkeväni esittelypaneelissa mahdollisimman monta nassua. Enköhän kirjoita siitä vielä ennen conia, mutta nyt tilanne vaatii suklaata!

Kiitos ja kuittaus sekavan jäsentelyn muodossa.

Joulufiilistelyä

Hyvää Joulua kaikille!

Istuskelen ihanassa vanhassa nojatuolissa, mutustelen suklaakonvehteja, ja aikomukseni on kohta kehittää aikamoinen (ja haiseva) juustolautanen. Joulunaika on ruokaorientoituneelle parasta aikaa! Ulkona on ihana, sankka lumisade, vanhassa kaakeliuunissa palaa tuli. Töllöstä tulee Ihmeellinen on elämä - typerä, naivi ja höntti mustavalkoinen elokuva, mutta rakastan sitä kuollakseni, eikä joulu tule ilman sitä (tai vaihtoehtoisesti, Satoshi Konin Tokyo Godfathers olisi hieno kakkosvaihtoehto, mutta se jäi kotiin). Tapani mukaan leffan loppua kohti kyyneleet alkavat kihota silmiin. Villi veikkaus, itken kuin Niagara viiden minuutin sisään.

Cosplaypainoitteista asiaa ei oikeastaan ole kummoisemmin, mutta lupasin arpoa edellisen, sadan lukijan postauksen tiimoilta, kolme Pocky- pakettia. Kamerasta loppui myös hienosti akku, joten nyt on tylsän kuvaton päivitys. Tai no, aina voi käyttää jääkarhuja.

<3

Kiitos hurjasti kaikille, jotka olivat merkkinsä jättäneet kommentteihin! Tuntui mahtavalta lukea ajatuksianne, ja kyllä, vahvistitte myös sitä suuntaa, jota olinkin ajatellut. Mutta lyhyestä virsi kaunis, joten muumimammani toimiessa virallisena valvojana, joukosta nousi Olivierin, Minorean ja Tiian nimet. Ensimmäiseen kahteen saan yhteyden facebookin kautta, mutta Tiia voisi laittaa allekirjoittaneelle yhteystietonsa vaikkapa mailin kautta, jotta saat Pockysi!

Hyvää joulunaikaa ja vuodenvaihdetta kaikille! Ensi vuonna palataan kuvioihin sitten taas uusin aihein!

100!

Okei, pitänee vähitellen hyväksyä se tosiasia, että allekirjoittaneen teksteistä, epämääräisistä jorinoista ja mietteistä kenties pidetään. Lukijoiden määrä on hiipinyt aivan yllättäen, puolihuomaamatta koko ajan ylöspäin ja olen vieläkin kohotellut kulmiani asian suhteen. Epäluuloni siitä, onko minulla mitään tarjottavaa cosplayblogien lukuisaan joukkoon, lienee turha. Lupaan siis, että tästä eteenpäin en pidä niitä iänikuisia "Omg, mitä tämä on. I´m not worth it!" liirumlaarumeja.

 No, nyt ollaan tässä maagisessa sadan lukijan käännekohdassa. Joskus mietin, miten osaisin ilmaista iloni asiasta, ja miten antaa takaisin. Olen blogaillut nyt suurinpiirtein vasta vuoden duunipuolella ja cossiblogaaminen tuli vasta huomattavasti myöhemmin kuvioihin, joten en ole maailman perehtynein kaikkiin tämän maailman salaisiin kädenpuristuksiin, keskinäisiin tapakulttuurijuttuihin, enkä valitettavasti ehdi harrastuspuolella edes lukemaan muiden kirjoituksia siinä määrin, kuin haluaisin. Nyt vedetään sitten vähän hihasta.

Jääkarhut ovat aina hyvä ratkaisu

Onhan tuo luku nyt sellainen, että tekee mieli paukutella henkseleitä. Kiitos otukset, piristätte ja ilahdutatte flunssaista olemustani aivan hurjasti! Vastavuoroisesti haluan jakaa jotain myös takaisinpäinkin. Tämä lienee ehkä vähän arveluttavaa jonkun mielestä, sillä laitan törkeästi cosplaygaalan palkintoani jakoon. Palkintopussissa majaili siis muutama pocky-pakkaus, enkä ole koskaan kuulunut näiden herkkujen ystäviin. Aika moni tuntuu niistä kovasti kuitenkin pitävän, joten eikö ole parempi lahjoittaa ne eteenpäin kuin jättää ne hyllyyn homehtumaan? Joten mansikkaista ja suklaista tikkua olisi jaossa.

Mutta.

Koska olen niin sniikki röyhkimys, niin näiden eteen pitää nähdä pikkuisen vaivaa, ja se vaivannäkö olisi niin hurja asia kuin yhden kommentin jättäminen. Millainen kommentti sitten pitäisi jättää? Minulla on ollut toki ajatuksia ja juttuja, joita olen ajatellut jakaa täällä, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan teiltä, mistä haluaisitte minun raapustavan. Haluaisitteko lukea enemmän tutoriaaleja, ja näin ollen mistä? Piilovetoketjun saloista, tukikankaan käytöstä, tai jostain muusta? Coniraportteja, skenen hyvien ja huonojen puolien pähkäilyä, mitä?

Heitän pallon siis siihen suuntaan, ja jouluaattona cossaan onnetarta ja arvon (perinteisesti, nimilaput maljassa- tyyppisesti) onnelliset voittajat!

Lentoemäntänä avaruusoopperassa

Odotellessani Herra Bernadotten kamoja, jotta pääsisin peruukin kanssa alkuun, oli tarkoitus aloittaa Fate/Zeron Lanceria. (Menin sitten suostumaan painostuksen alla, ääh. Corbin, I hate you. <3) Koska kangasvalikoimat eivät osoittaneet taaskaan suosiollisuuttaan, enkä ala pilaamaan pukua väärillä väreillä tai materiaaleilla, päätin käyttää aikani ihan toiseen pukuun. Kankaat olivat jo jemmassa, joten oli aika kaivaa Macross Frontierin ehdoton suosikkihahmoni.

Jep, päähenkilöillä saa veivata taas kohti vesilintua, ja kääntää katseet kohti sivuhahmoja. Eipä siinä mitään, rakastuin koko sarjaan palavasti. Avaruusmäiskintää, mechoja, kähmäisiä (sala)juonikuvioita, mechoja, ihmissuhdedraamailuja ja hyvää musiikkia. Muistinko sanoa mechoja? Aivan loistava sarja, voin suositella lämpimästi!

Sarjan paras paritus. Jos olet eri mieltä, olet väärässä.

Catherine Glass oli alusta saakka hahmo, josta pidin kovasti, ja mitä pidemmälle sarja ehti, sen pidemmälle mimmiin ihastuin. Macross- aluksen presidentin tytär, jonka parisuhde-elämä ei ole ihan sieltä parhaimmasta päästä, ja onnistuu ajautumaan aika kähmäisiin tilanteisiin mukaan. Naiset rakastuvat renttuihin (ja nilkkeihin myös tässä tapauksessa.) En sano enempää, koska muuten spoilaan sarjaa katsomattomat. Niin, vielä aikuinen nainen, eikä teini. Sanotaan, että hahmoon oli hyvin helppo ihastua ja samaistua.

Selityksen makua, tiedän. Pakko vähän perustella, sillä puku on ihan hirveän kauhean kamala.  No, onhan tässä univormu ja se on aina juttu, johon hurahdan mennen tullen. Tosin ehkä maailman mauttomin ja rumin, mutta univormu kuitenkin. Mikä parasta, puku muuttuu koko ajan. Jokaikinen referenssikuva on erilainen yksityiskohdiltaan. Ilona itki saman asian kanssa tehdessään Gracen samasta sarjasta, joten komppaan tuelta. Hemmetti, olisi varmaan ollut helpompi animoidakin, jos voisi tehdä kaiken samalla lailla, eikä kikkailla jatkuvasti. Murh!  #Cosplay.fi on taas joutunut kuulemaan tilityksiäni siitä, mitä olen ikinä ajatellutkaan, kun olen päättänyt tehdä tämän, saati hommata siihen kankaat.
 

Yes way. Leveä hanuri on leveä.

Ensinnäkin, perinaisellisesti voisi aloittaa ulkonäkökriisillä. Valkoinen puku, joka leventää tasan ihan kaikkia. Ahterini ulottuu todennäköisesti Ouluun asti tuossa hameessa. Lohdutus löytyy onneksi referenssikuvista, Cathy näyttää aika pyllyisältä siinä itsekin. Mutta värit. Sinivalkoinen lentoemohenkinen jakkupuku, marjapuuronvärinen "siveyden sipuli"-paita, lila kravatti. Kuka värisokea urpo tämänkin on kehittänyt? Niin mautonta, ettei sanat riitä kertomaan. Tekisi melkein mieli lähettää hahmodesignerille hitusen palautetta ja värikartta. Jos heittäydyn villiksi, niin ehkä myös väriopin perusteos.

Jotta ei menisi aivan märisemiseksi, puvulla on myös valoisa puolensa. Suikka on tuottanut aivan äärettömän suurta, lapsellista riemua. Minulle ei käy mikään hattu, mutta suikka. Suikka! Se on rakkautta tiivistetynä muutamaan kangaslipareeseen ja iskettynä päähän. Olen keikkunut nyt monta päivää se päässä töissä typerä virne naamallani. Suikasta tulee jännittävän virallinen ja aikaansaava olo - sekä herättää kanssakatsojissa kuvia jaellessa tiettyyn suuntaan viittaavia huomioita:

> Shufu> no tosa viimisimmäsä sä näytät vaa lentoemolta pahoilla teillä
> Kizzy> :'D Sit sun pitää muistaa aina esitellä joka tilanteessa hätäpoistumistiet ja miten turvavyö kiinnitetään.

Ei muuten hirveän huono idea. Tätä menoa olen jonkun conin avajaisissa viittomassa turvaohjeistukset.

Kravatin ompelu on melkein kokonaan käsityötä. En tosiaankaan ajatellut ostaa krakaa, kun sellaisen voi pienellä vaivalla tehdä itsekin. Kangasta toki menee sellaiseen pieneen roikottimeen rasittavan paljon, koska koko lipare on leikattava vinoon langansuuntaan, jotta se taittuu kunnolla solmun kohdalla ja laskeutuu oikein. Kravatista voi ommella vai muutaman pienen sauman koneella ja loppu meneekin sitten rattoisasti neulan ja langan kanssa töllöä tuijottaen.

Krakan sisään kannattaa laittaa pala villakangasta tms. antamana muotoa.

Vuorikangasta tulee vain pienet palat päihin ja sisuskangas kannattaa neulata paikalleen.

Paketti taiteltu kasaan. Sitten vaan ompelemaan!

Puvun pohjana käytin samoja kaavoja, joilla tein Balalaikan jakkupuvun. Leikkaukset ovat lähes samat, ja kaavoihin tarvitsi tehdä vain joitain muutoksia. Ajattelin huvikseni, ja kerrankin omaa työtä dokumentoidakseni pitää aina silloin tällöin pieniä tutoriaaleja pienistä kikoista, jotka kummasti parantavat puvun ulkonäköä - ja todennäköisesti myös kestävyyttä. Kulmien ompelusta tulee jatkossa oma juttunsa ja niitä tässä puvussa riitti mukavasti.

Meinasin heittäytyä vielä hulluksi ja kirjoa itse kaikki badget. Hihoihin tulee punaiset merkit, joissa on valkoiset puolikuut. Eipähän tule aika pitkäksi siinä telkkarin edessä iltaisin. Saa nähdä, missä vaiheessa menee hermot. Peruukkikin on vielä täysin muokkaamatta. Väriä oli hankala löytää, ja kotiin saapui otsatukallinen suora karvakasa. Varsinainen kihara ei tule kyseeseen, mutta vähän kuohkeutta siihen pitäisi saada. Katsotaan mitä keksin.

Ensin voisin kuitenkin vetää noin tuhannen vuoden nokoset. 

Ja kisan voittaa---- WTF, sadfasgdhalfhgfaghd. HÄÄÄH!

Olen tuijottanut ruutua nyt jonkin aikaa, yrittänyt löytää sanoja. Voihan... voihan. Hämmentää niin paljon, että nyt ei oikein lähde. Vilkaisen tuossa sivummalla olevaa palkintopystiä, joka kirkuu todellisuudellaan minun ihan oikeasti, aikuisten oikeasti, voittaneen Cosplaygaalan yksilökisan.

Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Mainitsinkin aiemmin lähteväni kisaan lähinnä ottaakseen kontaktia taas lavan kanssa, ihan päästäkseni esiintymään ja antamaan lavamörölle kyytiä. Kuten sanottu, duunissa tehdään kellon ympäri töitä, jotta itsenäisyyspäivänä asiakkaat pääsevät linnaan kunnon puvuissa. Sen takia en ole ihan suoraan sanottuna edes ehtinyt ajattelemaan gaalan esitystä muutamaan viikkoon. Valitsin vanhan puvun, Black Catin aka Felicia Hardyn Marvel-universumin puolelta, koska esitysidea oli putkahtanut siihen jo joskus toissavuonna, niin ja länkkärihahmo. Se oli aika helppo ja selvä valinta. En siis lähtenyt lainkaan kisaamaan, lähdin vain mukaan pitämään hauskaa.

Oma fleda ja naamiokin oli vielä tallella vuonna kivi ja kilpi. Kuva: Qumma

No, kuten sanottua. En ollut kerinnyt ajatella koko kisaa aikoihin, joten kun saavuin äidin helmoihin lauantai-iltana, jouduin toteamaan, etten muistanut enää puoliakaan koko esityksestä. Vedin sitten kenraalin äidille, joka tsemppasi hiomaan esitystä pidemmälle. Menin sitten myös sanomaan, että lavalle nouseminen jännittää, joten muumimammani pakkasi siinä paikassa noin lasillisen verran punaviiniä "mustaherukkamehua" mukaan rentouttamaan ennen esitystä. Samoin sunnuntaiaamusta äiti pakkasi lavasteeni paremmin kannettavaan ja vedeltä suojattuun muotoon sateen vuoksi, sekä aikamoisen eväskassin. Onko minulla paras äiti vai paras äiti?

Gaala oli harvinaisen hämmentävä kokemus monella tapaa. Ensinnäkin, kun on tottunut olemaan tuomaristossa lähes jatkuvasti, olikin haastavaa asettua kisaajan asemaan. Toinen pääjärjestäjistä napauttikin allekirjoittanut yhdessä välissä otsalohkoon, että yritä nyt asettua sellaisen viisitoistavuotiaan kenkiin, joka on ihan pihalla kaikesta, eikä tarvitsekaan tietää mitään, kun hätäilin mahtaakohan taustanauhani kuulua kunnolla tai pysyvätköhän lavasteina olleet pahvikaassakaappini kasassa. Kulisseissa vietettyjen vuosien jälkeen olikin tosi hankala vain olla.

Pukkarissa oli mukavan rento, yhteisöllinen fiilis, kaikki juttelivat toistensa kanssa, enkä yhtään havainnut mitään pingoittavaa kilpailuasetelmaa missään kohtaan. Iso plussa siitä, mutta miinusta siitä, miten levälleen porukka jätti pukkariin kamansa. Lavamörön karkoittamisen lisäksi olin ajatellut gaalan avulla hoitaa päätäni, ja vanteen lailla kiristävää kisa-asennoitumistani. Niin, tuomarina sitä ei tule, mutta tiedän olevani ihan karmea kisatessani. Nyt kun olin asennoitunut siihen, ettei mitään tule, tipu, tai sitä on turha odottaa, taisin olla ihan inhimillinen. Samoin pääsin omakohtaisesti kokemaan, miten mahtavaa on, kun cosplaymammat pitävät huolta. Suurkiitos Suiggarille nestetasapainon hoitamisesta. Olit ihana!

Jokunen vuosi myöhemmin Bakaconissa. Kuva Miika Ojamo

Odottamiset olivat kohtuullisen turhauttavia. Aloittelijoiden kisan  jälkeen oli hyvä fiilis, ensimmäiset esitykset olivat lämmitelleet omaa oloa ja kisafiilistä sopivasti. Olisin tahtonut päästä jatkamaan samantein yksilökisaan, mutta ei. Ryhmäkisan jälkeen ennen palkintojenjakoa oli vielä äärimmäisen nuutunut fillis odottaessa. Minuutit tuntuivat jo suorastaan matelevan, mutta onneksi olin erinomaisen hyvässä seurassa. (Erityiskiitokset Hanskulle ja Henniinalle!) Jos gaalaa vielä jatkossa järjestetään, toivoisin aloittelijoiden ja yksilökisaajien pääsevän putkeen lavalle, ja vasta kun tuomarit pääsevät pähkäilemään tuloksia, olisi voinut siihen vetää väliaikaohjelmaa paremmin. Nyt esiintynyt Chotto Chocholate! -tanssiryhmä olisi saanut ainakin omalta kohdaltani huomattavasti enemmän mielenkiintoa, kun se olisi ollut sen viimeisen odotuspätkän viihdytyksenä.

Suunnatonta esiintymisjännitystä ei yllättävä kyllä odotuksista huolimatta tullut. Ei myöskään menneiden vuosien "samperi, tuonne en mene!"-tuntemuksia ei esiintynyt. (Ehkä doping-osastosta tosiaan oli hyötyä?) Siinä vaiheessa, kun oma vuoro tuli, sydän kyllä hakkasi siihen tahtiin, että olin varma sen vetävän jo hurjat rytmihäiriöt. Sitten tepastelin lavalle, tein oman juttuni, enkä oikeastaan edes muista millaista lavalla oli - paitsi että nautin siitä todella paljon - vaikka unohdinkin lopusta yhden kuvion. En yleensä ole kovin sanavalmis tyyppi muuten kuin kirjallisesti, joten yllätin itsenikin siitä, että vedin niinkin napakoita vastauksia juontajan kysymyksiin.

Taisin ainakin henkisesti lentää persiilleni

Kun palkintojenjako alkoi, olin arvuutellut, että saattaisin ehkä yltää kolmannelle sijalle nähtyäni kaikki muut kisaajat. Kun kolmas sija meni, aloin katsella toisten kisaajien ilmeitä ja olemusta. Odotin rehellisesti toisten nimien esiintuloa, halusin nähdä yllätyksen, ilon ja sen fiiliksen voittajien kasvoilta, joten saattoi käydä niin, että oma monttu tipahti aikalailla, kun voittajaksi ilmoitettiin meikäläisen nimi. En todellakaan osannut odottaa sitä, en millään tasolla, joten joo, nyt on niin epätodellinen fiilis, että oksat pois.

 Öh.

Pokaali. Jotain ihan konkreettisia palkintojakin. Ei hittolainen. En oikein saata vielä oikein uskoa, että ne olivat oikeasti minulle tarkoitettu, enkä vain vie niitä jollekin muulle, joka joutui lähtemään ennen palkintojenjakoa. Nyt hölmistys alkaa vaihtua puolihysteeriseen hihitykseen.

Mutta nyt voi olla niin, etten ihan aina istu pelkästään tuomarin pallilla (tirsk), vaan minua saattaa nähdä joskus lavalla. Kisamenestys ei ollut se laukaiseva tekijä, (voi argh, miksi naurattaa nyt kaikki typerät sanakäänteet...) vaan se, että minulla on taas lavan kanssa hyvät välit. Se tunne oli vain niin mahtava, olin unohtanut, miten hyvältä se tuntuu.  En todellakaan lopeta tuomarointia tämän jälkeen, nautin siitä ihan liikaa, mutta jos päähän pälkähtää sopiva esitys ja sopiva hahmo, voi olla, että en voi vastustaa lavan kutsua.

Jos jossain on vielä mahdollisuus kisata länkkärihahmoilla, minulla saattaisi olla jo idea.

...ja mitä ihmettä? Taas on tullut ihan hurja määrä uusia lukijoita. Reilu kymmenen siitä, kun viimeksi kunnolla vilkaisin tänne :O  Mistä teitä oikein sikiää? Mutta toivottavasti viihdytte ja KIIITOS!