Final Symphony ja Tracon 2014

Hei, pääsin vihdoin ja viimein takaisin conimaailman sivuun kiinni! Jee! Tässä juuri mietin, että takana on hyvin pienellä poikkeamalla lähes puolitoista vuotta, kun olen viimeksi päässyt yhteenkään coniin mukaan. Välillä on tuntunut siltä, että olen ajatunut jo hurjan kauas koko skenestä ja se on tuntunut etäiseltä, kuin jotenkin menneeltä unelta, jossa olen joskus seikkaillut. Elämä (tm) on pitänyt allekirjoittaneen niin tiukasti hyppysissään, ettei ole ollut toivoakaan näyttää nenäänsä missään, saati sitten edes ajatella cosseja.

Totta puhuen, ei olisi ollut nytkään, mutta revin itseni väkisinkin paikalle. Sunnuntain Tracon jää töiden vuoksi välistä, mutta toivo tulevista coneista häilyy vahvana mielessä. Elämään on kuulunut - tässä tulee pakollinen "mitä kuuluu" osio - muutto Hämeenlinnasta pääkaupunkiseudulle, eikä ole ollut aivan vahvimpia ajatuksiani tehdä sekä kodin että liikkeen muutto toiseen kaupunkiin liiketoiminnan hetkeksikään pysähtymättä. Noup. En suosittele kenellekään. Duunipuolen suurista käänteistä voi edelleen lukea meikäläisen työblogista, joten siitä ei sen enempää. Systerin kuolema keväällä veti mieltä varsin matalaksi, mutta menetyksissäkään ei voi ikuisuutta piehtaroida, elämän täytyy jatkua.

Show must go on.

Helsinki toi mieleen kyllä sellaisen asian, että kaipaan kovasti muita cossaajia, sopivasti sosiaalista painetta omien pukujen väkästämiseen, yhteisöllisyyttä ja uusia tuttuja uusvanhassa kaupungissa. Allekirjoittanuthan on alkujaan paljasjalkainen stadilainen, joten fiilis pääkaupungissa on kumman skitsofreninen, kun mestat ovat samaan aikaan vieraita ja tuttuja. Joten hox, paikalliset cossaajat, kertokaa, mitä täällä tapahtuu?

Final Symphony

Duunipäivä keskeytyi puoleen, kun piti kiirehtiä Tampereelle katsastamaan kovasti odotettu Final Symphony -konsertti, jossa oli tarkoitus kuulla Tampereen erittäin mainion sinfoniaorkesterin esittämää Final Fantasy -musaa. Niin, se oli tosiaan tarkoitus, ja sellaiseen konserttiin oli liputkin ostettu.

Todellisuus iski märkänä rättinä vasten naamaa. Aiemminkin on ärsyttänyt se, että jos menee kuuntelemaan peli- tai elokuvamusiikkia, ennakolta ei koskaan ilmoiteta, mitä konsertissa kuullaan. (Nyt oli mainostettu, että tulossa on musakkia FFVII ja FFX peleistä, mutta ei mitään tarkempaa.) Ei siinä vielä mitään, mutta paikalle päästyä ohjelmasta kävi selville, että kyseessä olikin kahden suomalaisen säveltäjän (Traconin kunniavieraita muuten) versioinnit ja sävellykset pohjaten kyseisiin kipaleisiin. Ketutti niin paljon, että oli aika lähellä, ettei kävelty suoraan ulos.

Sovituksissa ja versioinnissa ei ole mitään vikaa tai pahaa sinänsä. Siitä ei oltu vain vaivaudutti ilmoittamaan mitään etukäteen. Jos sen olisi tiennyt, olisi osannut suhtautua erilailla asiaan. Orkesteri ja kapelimestari olivat loistoja, musiikki virtasi upeasti, mutta silti päälimmäinen fiilis oli pettymystä ja huijatuksi tulemista. Luulin olevani menossa kuuntelemaan alkuperäisiä versioita, sainkin sian säkissä. Juttu on vielä sellainen, että alkuperäisistä löytyy orkestroinnit sinfoniaorkesterille ja niitäkin on esitetty pitkin maailmaa. Sitä minä olin menossa kuuntelemaan, en tätä. Voisi myös kysyä, mitä jää jäljelle, kun säveltäjän herkkä kädenjälki katoaa aika nopeasti tuntemattomiin, kun tuttua oli vain jotkut teemojen pätkät ja satunnaiset sävelkulut.

Mitäpä luulette, että klassisella puolella tapahtuisi, jos vastaava tapahtuisi vaikkapa Wagnergin Valkyrian kanssa? "Ei, ei tämä ole Wagneria, vaan esitetään toisten säveltäjien teoksia inspiroituna Wagnerin teemoilla." Niin, taitaisi kulttuuritantat rynniä barrikadeille alta aikayksikön, hesarin mielipidesivut ja some täyttyä hallitsemattomalla raivolla.

Tämä minusta kertoo myös alentuvasta suhtautumisesta peli- (ja myös leffamusiikin) skeneä kohtaan. Ei vaivauduta kertomaan, mitä tulossa on, mutta sen lisäksi vielä alkuperäinen vielä muutetaan "taiteellisempaan" suuntaan, koska se ei ole selvästikään tarpeeksi hyvä sellaisenaan. Mahtava juttu, että tällaisia järjestetään, mutta matka on vielä pitkä siihen, että nämäkin hyväksyttäisiin osaksi kulttuurimaisemaa perinteisten säveltäjien rinnalle.

End of rage

Tracon ja WCS -karsinnat

Olen ollut alusta saakka WCS-tuomarina, vain viime vuosi jäi väliin hautajaisten venyessä pitkään. Tällä kertaa ei tarvinnut vuodattaa henkisiä kyyneliä poisjäännin vuoksi, vaan pääsin taas jatkamaan perinteikkään kisan kanssa. Tuomaristo vaihtuu, muuttuu vuosi vuodelta, mutta taidan olla se vakidinosaurus, joka pysyy tällä kohtaa muuttumattomana. Allekirjoittaneen tärkein rooli on pukujen syynääminen, mutta oman oopperahistoriani vuoksi myös esityspuoli pysyy tiukasti hallussa.

Hauska myös huomata, miten erilaisia tapoja eri tuomareilla on. Keskustellessa eräs totesi seuraavansa jo ennakolta tulevia kisaajia ja heidän edistymistään, kun itse en taas halua tietää kisaajista ihmisinä tai cossaajina käytännössä mitään. Itse keskityn nuuskimaan (vieraampia) sarjoja ja pelejä läpi, jotta voin luoda kokonaiskuvan hahmosta, puvun liikkuvuudesta ja sen toimivuudesta, sekä hahmouskollisuudesta. Jokainen tuomari siis katsoo kisaajia hieman eri näkökulmista, tuoden sen oman, korvaamattoman panoksensa mukaan.

Tuomariselfiet Ilona Cosplayn tapaan. Allekirjoittanut kaappicossaili Xmenin Mystikkoa.

Aiempina vuosina on harmittanut kovin usein se, että kisaajat ovat tuntuneet osallistuvan verenmaku suussa, ja itse kisaaminen on näyttänyt kisaajille stressaavalta ja hermoja raastavalta. Tämä vuosi oli selkeästi erilainen, positiiviseen suuntaan. Tuomarihuoneessa vitsailtiinkin positiivisuuden, söpöyden ja rakkauden vuodesta. (Ja tisseistä.) Lähes kaikilla kisaajilla oli aivan huippuihana asenne, kova polte lavalle enemmänkin esiintymisen vuoksi kuin voiton. Argh, olitte kaikki aivan ihania, jäi hirmuisen hyvä mieli aivan jokaisesta kisaparista.

Kisan profiili on myös noussut vuosien myötä, ja olin onnesta soikeana, kun kuulin, miten kova tunku kisaan oli ollut, ja kisaajien taso vain tuntuu nousevan.  (Voi Luoja, vieläkin mielessä on kauhukuvat neljän kisaparin kisasta, jossa oli Japanin valvovan silmän alla pakotettu tekemään kolmen parhaan sijoitukset, eikä saanut tehdä jaettua kolmatta sijaa. Onko se oikea kisa enää? Ei minusta.)

Totta kai harmittaa niiden puolesta, jotka eivät nyt päässeet mukaan ilmojen täyttyessä hetkessä. Sen sijaan uutiset tulevasta portfolio-hausta ensi vuodelle oli tervetullut ja iloinen yllätys. Ne, jotka eivät mahtuneet nyt kisaan mukaan, ovatkin tällä kohtaa jo aikamoisen vahvoilla, kun puvut oletettavasti ovat lähes kunnossa. Vink vink! Ollaan taidettu vihdoin päästä cossiskenessä pisteeseen, kun todella on käyttöä esikarsinnalle. Dinosaurus on onnellinen!

WCS Team Finland 2015!

 Mitä itse kisaan tulee, se oli virkistävän erilainen. Myönnän olevani jo aikamoisen väsynyt toisiaan toistaviin eeppisiin mättöihin ja toinen toistaan seuraaviin lavakuolemiin, joten tämän vuoden anti poikkesi odotetusta linjasta. Paljon komediaa, ystävyyttä, lämpöä ja silkkaa rakkautta - unohtamatta myös treenattuja taistelumuuveja. Tämän vuoden edustajat olivat niin eeppisiä omalla lempeällä rakkaustarinallaan ja viimeiseen kirjontapistoon asti hiotuilla puvuillaan, että oksat pois.Isot onnentoivotukset teille. (Jos muuten vielä kaipaatte palautetta, pistäkää viestiä tulemaan!)

Kisajärjestelyt menivät Adreenan rutinoituneessa huomassa ilman moitteen häivää, mutta infossa olisin kaivannut vähän enemmän henkistä paikallaoloa. Toisen puoliskoni rannekkeen ja autoni parkkilipun kanssa sählättiin oikein huolella, asiakaspalveluhenkisyys oli tiessään, kukaan ei oikein tiennyt mitään, eikä näyttänyt oikein kiinnostavankaan. Pientä tsemppiä siis jatkoon, kiitos!

Muuten Tracon meni klassisesti tuomarihuoneessa, mutta illalla laahustaessa autoon iloinen conikansa näytti kansoittavan runsaana niin Tamperetalon kuin Sorsapuistonkin. Tuntui hyvältä palata skeneen, vaikka vain nopealla pistokeikalla. Ainakin yksi asia tuli varmaksi. Vaikka on pitkään ollut poissa, ihmiset eivät unohda, Tracon pysyy yhtä vastaanottavana, iloisena ja hyväksyvänä kuin aiemminkin.

Jep. Ette pääse minusta vielä. Kun saan Elämän(tm) isoimmat kuristusotteet kaulani ympäriltä, palaan taas aktiivisemmin kuvioihin. Niin, ja hei. Tykkään teistä. Ihan kaikista!

Mr Murphyn matkassa Traconissa

Veetuttaa vieläkin niin, että on vaikea saada mitään kirjoitettua. Varoitus, jatkossa seuraa harmistuneen ja kärttyisen ihmisen vineämistä.

En ole tosiaan päässyt mihinkään coniin tämän vuoden puolella - kiitos työ(elämä) - ja Traconin piti olla vihdoin ja viimein se henkireikä, jossa pääsisi näkemään niin uusia kuin vanhojakin tuttuja, fiilistelemään cosplayn kanssa tavalla tai toisella.

Ei sitten mennyt ihan kuin Strömsössä.

Kaik on pilalla

Ensin saan kuulla, että vuokraisäntäni hautajaiset  -jep, porukkaa vain tipahtelee kärpästen lailla ympäriltäni. Varokaa, olen aika tappavaa seuraa - olisivat päällekkäin conin kanssa. Ok, ei siinä mitään, hoidan WCS-tuomaroinnit ja lauantai-illan paneloinnin, ja sitten siirryn suoraan Tampereelta hautajaisiin aikaisin seuraavana aamuna.

Liian hyvä suunnitelma?

Todellisuus: hautajaiset järjestettiinkin lauantaina, ja seremonia aloitettiin verrattain myöhään iltapäivällä. Jatkuvasti oli yhteys cosplayvastaavaan, mitä tehdään, ja mikä on aikataulu. Jossain välissä oli toive edes nähdä WCS-kisan esitykset, mutta se raukeni vähitellen monttubileiden vain jatkuessa. Olen ollut aivan alusta asti WCS-karsintojen tuomarina, ja minulle ne ovat NE kisat, jotka merkitsevät eniten. Vanne pään ympärillä sen kun kiristyi. Voittajat sain tekstarina muistopuheiden aikana.

Onnea Ilonalle ja hoothootille! Olisinpa nähnyt teidät!

Meh

Lopulta kun auton keula osoitti kohti Mansea, alkoi käydä selväksi, ettei Cosplaytuomarit - nuo lapsia syövät hirviöt -paneelikaan järjestyisi. Minulla oli kaikki materiaali, esityspohjat, kuvat - no, kaikki? Kävimme muiden panelistien kanssa pikaisen puhelinneuvottelun, totesin, etten ole oikein julkisessa esiintymiskunnossa itkettyäni useamman tunnin putkeen, enkä edes ehtisi ennen paneelin aloitusta paikalle. Joku voi miettiä, miten volisin vuokriksen hautajaisissa, mutta voin sanoa, että lähes 12 vuotta naapureina tekee paljon. Vanha veteraani oli käytännössä ukin korvike ihmiselle, jolla ei ole koskaan sellaista ollut.

Tilanne kärjistyi siihen, että paneeli peruttiin.

Olen hurjan pahoillani, että tieto ei ilmeisesti kulkenut conin sisällä, ja paneelia oli odottamassa iso porukka, jotka eivät lainkaan tienneet peruutuksesta. Jos mieli oli paha aiemmin, nyt se tuplaantui.

Käytännössä kävin conissa vain hakemassa Shufun matkaan, katsomassa tyhjän bäkkärin ja siirtymässä suoraan yöpymispaikkaan. (Okei, oli siellä vielä Adreena, Arttu ja Kizzy, joita halasin ohimennen ennen siirtymistäni.) Sunnuntaina sama vika. Tuli nukuttua pitkään, veltosteltua ja sitten kävi tervehtimässä Tamperetalolla paria tärkeää ihmistä, ja eikun kotiin. Wow, mikä con.

Eikö tästä conivuodesta oikeasti jää kuin tuhkaa käsiin?

Boot boot bootcamp!

Työkiireet helpottivat sen verran, että ehdin taas kirjoittaa tännekin jokusen rivin. Kesä meni, minne? Koska? Hyvä kun ehdin edes huomata lehtien viherryksen, kun ne taas alkavat muuttumaan keltaisiksi. En taida enää ensi kesäksi ottaa aivan noin paljon hommia.

Ensi viikonloppuna starttaisi sitten Helsingin sarjisfestarit, ja pääsen tohkuna nuuskimaan uusia albumeita (JP Ahosen perjantaina julkaistava Perkeros kutkuttelisi aika paljon...), sekä tapaamaan piirtäjiä. Sattuneesta syystä allekirjoittanut on nyt aika syvälle uponnut sarjisten maailmaan - tai no, syvemmälle vedetty.

Köh. Ei siitä enempää.

En olekaan Tampere Kupliin jälkeen päässyt yhteenkään coniin, joten Tracon tulee ihanasti pelastamaan conivuoden kohdallani. Ei kyllä mitään toivoa, että ehtisin saada mitään uutta pukua valmiiksi. Sille saa sanoa jo suoraan hyvästi, vaikka toiveita kyllä oli. Ei auta, duuni tulee ensin, huvi vasta sen jälkeen - ja nyt huvi siintää jossain hamassa tulevaisuudessa.

Mukaan Cosplay Bootcampille!

Traconista tuli mieleen tämän pläjäyksen pääasia. Cosplay Bootcampin ilmoittautuminen on nyt avattu, ja täyttyy vauhdilla. Meikäläinenhän on siis paikalla opettamassa kaavoitusta. Puvun onnistumisesta yli puolet johtuu juurikin kaavoituksesta, miten puku istuu, asettuu ja liikkuu päällä. Tarkoitus onkin mennä nyt pintaa syvemmälle, hahmottaa, miten omalle kropalle saa kaavat toimimaan, ja mitä niillä pirulaisilla on tarkoitus tehdä. Pyyhitään siis mörköjä kaapista päivänvaloon ja potteroidaan niistä vähemmän pelottavia otuksia.

Henkilökunta on ainakin ollut näistä jo ihan tohkuna, ja aivan liekessä on palautteen mukaan ollut jo leirin odottajiakin. Leirin omassa blogissa kerrotaan, mitä missäkin työpajassa tapahtuu, mitä tullaan oppimaan ja tekemään. Vink vink. 

Sieltä voi valikoida, mitä haluaisi oppia viikonlopun aikana, ja ilmoittautumisessa valitaan kolme pajaa. Aina, kun joku paja on täynnä, se poistuu valikoimasta, joten ei kannata ihmetellä. Osa työpajoista on täynnä, muutamassa on vielä tilaa, joten kannattaa varmistaa oma osallistumisensa mukaan NYT!

Siirry ilmoittautumaan tästä.

Itkijänainen Traconissa

En ajatellut tekeväni coniraportteja mihinkään väliin, mutta viikonloppuna koettu Tracon oli niin huima, että se ansaitsee palstatilaa. Ensinnä, kiitos niille blogini lukijoille, jotka tulitte tervehtimään ja juttelemaan kanssani kun uskaltauduin bäkkäriltä muiden conittajien seuraan. (Huh, mikä väenpaljous ja kuumuus!) Kiitos myös Preciousille pikaisesta photoshootista lauantaina, ja kaikille niille mahtaville ihmisille, joiden kanssa ehdin pälisemään conin aikana.

Lauantain vietin valtaosin kisan parissa, kun WCS työllisti tuomarointivelvollisuuksineen. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kyyneleet pukkaavat silmiin jo esituomaroinnissa. Peruutuksia oli tullut niin sairastumisten kuin muidenkin syiden vuoksi, mutta jäljellä olleet neljä paria olivat niin uskomattoman upeita ja ihania asenteiltaan, että sain nieleksiä aika rankasti, etten volise jo siinä vaiheessa. En ole vielä ihan vaihdevuosissa kiinni, joten olin conissa kohtuullisen hormonihirviö. Toisin sanoen vielä normaaliakin itkuherkempi.

Käytän nyt sanaa "jo" aika paljon. Allekirjoittanut nimittäin itkee kaikissa kisoissa. Kyse ei ole siitä, että henkinen paine kävisi liian kovaksi, kisa liian tiukaksi kestää, vaan tapaan itkeä herkästi ja vuolaasti kaikenlaisissa tilanteissa. Joskus olen vihjaillut, että voisin elvyttää entisaikoina käytetyn itkijänaisen ammatin kevyesti. Hautajaiset, lasten kevätjuhlat, teatterien ensi-illat, konsertit... Keksittekö vielä jotakin tilaisuutta tai paikkaa, jossa kaivataan liikuttuvaa kyynelehtijää? Voisi olla oiva sivuduuni. Nyyhkin ollessani oikein iloinen, nähdessäni tai kuullessani jotain liikuttavaa tai vaikuttavaa, ollessani surullinen, väsynyt, vihainen ja epätoivoinen. Kauniit asiat ovat myös hyviä herkistäjiä. (Joskus on tullut tirautettua jopa lastenohjelmalle, kun sattui sopiva kohtaus eteen.)

Yleensä kykenen pidättelemään itkua, mutta jos joku sen ehtii aloittaa, seuraan välittömästi esimerkkiä perässä kunnon vauvameiningillä. Itku tarttuu? Kisojen suhteen tämä tekee tiukkaa nähdessään, miten sijoittuvat iloitsevat, liikuttuvat ja no, sitten se on menoa meikäläiselle. Lauantaina tässä mentiin aikamoista vuoristorataa, kun näki sekä iloa voittajien kasvoilla, ja samalla myös pettymystä niiden kasvoilla, jotka eivät saaneetkaan lentolippuja Japaniin. Tässä tulee tuomaroinnin rankin osuus. Kun tunnet kisaajia, paha mieli heidän puolestaan hyökyy myös päälle. Mutta minkäs teet, tuomarointi ei katso sitä kenet tunnet, vaan sitä, kenen puku ja esitys saa parhaat pisteet.

Uudet WCS-edustajamme. Kuva Mikael Peltomaa

WCS on kuitenkin asia, josta minun on pakko avautua. Tuntuu, että tästä kisasta on tehty vähän turhan iso mörkö, ja rimaa nostettu mielikuvituksellisen korkealle. Kyllä, palkintona on matka Japaniin ja edustamista siniristilipun väreissä, mutta WCS on vähän kuin cossimaailman Euroviisut, jossa tietyt lopputulokset ja ratkaisut ovat hyvin odotettavissa. Tiukin kisa on kotimaan kamaralla, sen jälkeen luvassa on huomattavasti kevyempää ja helpompaa kauraa. Ruudulta finaalikisaa seuratessa voi tuntua, että kaikki on niin paljon parempaa, hienompaa ja eeppisempää kuin mikään, mitä ikinä kykenee tekemään, mutta ruutu valehtelee aikamoisen paljon. Ei se taso ole sen kummempaa muuallakaan, ei edes WCS finaaleissa. Ajatelkaapa nytkin miten huikeilta monet puvut täälläkin lavalla näyttävät ja lähemmällä tarkastelulla tuleekin monta yllätystä ja kikkakolmosta vastaan. Esitys on se, jolla on suurin merkitys.

Suomessa tuntuu muutenkin olevan  huono itsetunto, omien taitojen ja kykyjen lyttääminen suorastaan kansallissairaus, ja varsinkin jos tilanne asetetaan kansainvälisiin raameihin. Monesta suusta on kuultu jo kyllästymiseen asti sitä, että omat taidot eivät riitä aivan sinne asti. BZZZZZT. Väärin! Meiltä löytyy kymmeniä ja taas kymmeniä upeita pukuilijoita, jotka olisivat aivan valmiita kisaamaan, voittamaan, mutta rohkeutta puuttuu. Kuten palkintojenjaossa sanoinkin: Pariutukaa? Teitä on hurjasti lahjakkaita tyyppejä, joilla on kaikki mahdollisuudet lähteä elämänsä reissuun. Ottakaa kaveria hihasta, lyökää säkenöivät päänne yhteen ja rakentaa yhdessä esitys. Hei, matka Japaniin? Ei sen pitäisi olla pelottavaa, päinvastoin!

Hehkuin sunnuntaina esityskisan suhteen, kun lähes poikkeuksetta kaikilla oli polte päästä esiintymään yleisölle, ei niinkään sijoittumaan kisassa. Tämä asenne tuntuu puuttuvan kokonaan WCS-kisaajilta. Ei se ole niin vakavaa liiketoimintaa oikeasti. Sydämestäni toivoisin näkevän sitä samaa esiintymisen riemua myös näissä kisoissa. Ei niillä loppujen lopuksi ole niin suurta eroa. Palkinnot ovat vähän erilaiset.

Ihanan eläytyvä ja esitykseen heittäytyvä Hoothoot. Kuva Mikael Peltomaa

Traconin sunnuntain esityskisa repäisi potin aivan täysin. Lavalla nähtiin niin eeppisiä esityksiä, että oksat pois. En ole koskaan nähnyt mitään tämäntasoista kotimaan skenessä.Vänkäripuolelta jo varoiteltiin, että on paras ottaa nessut katsomoon, koska luvassa on jotain hyvin koskettavaa. Todellakin. Onneksi kukaan ei (toivon mukaan) tajunnut kuvata tuomarien ilmeitä, kun taidettiin olla niin monttu apposen avoinna Project Fredrikin huiman, täyden kympin arvoisen suorituksen kanssa. Tästä ryhmästä on lupa odottaa suuria, ja kuten sanoinkin lavalla, tällaisesta viimeisen päälle hiotusta showsta jo maksaisi! En hehkuta tätä enempää, koska sitä varmasti tulee muualta paljon ja runsaasti, enkä tahdo sortua pelkkiin ylisanoihin. WOW. Se riittäköön siitä. Useamman muun ryhmän kanssa tuli avattua kyynelkanavat oikein huolella, eikä siitä ollut loppua, kun kerran aloitti.

Tahdon nostaa tähän aivan supersuloisen Liikkuva Linna - esityksen. Kolmossijalle noussut ryhmä sai yhdeksi perustelukseen "tähän eivät aikuiset kykene". Jos suurinpiirtein keneltä hyvänsä cossaajalta kysyisi miten tekisi liikkuvan linnan puvuksi, luulisin, että lähes kaikki kieltäytyisivät kunniasta mahdottomuuden nimissä. Lapsilla ei sen sijaan ollut tätä ongelmaa. He elävät vielä maailmassa, jossa kaikki on mahdollista, kaikki on tehtävissä ja käden ulottuvilla. Linna sisälsi ihania oivalluksia, hurjan kasan pullon korkkeja, sateenvarjon, jouluvalot, viemäriputkea, hulavanteen, puutarhaletkua, kanaverkkoa ja ties mitä. En tiedä kuinka kauas katsomossa tämä näkyi, mutta linnassa oli oikeasti savuttavat savupiiput hiilihappojään ansiosta. Mistä saisi taas otteen näin ennakkoluulottomasta luovuudesta?

Aivan huikea muistutus siitä, että hurjimpiakin unelmia ja ajatuksia voi kääntää todeksi.

Lasten luovuus omaksi voimavaraksikin? Mikään EI ole mahdotonta. Kuva Mika Kujanen

Samoin lasten läsnäolo ja näyttely lavalla olivat aivan omaa luokkaansa. Taas moni esitys jäi vähän vaisuksi, vaikka teknisesti homma toimi, mutta itse kisaaja ei ollut itse ollenkaan mukana ja läsnä lavalla. On eri asia tehdä vaativaakin koreografiaa, jos sitä vain suorittaa olematta itse siinä liikkeidensä ja hahmonsa takana. On mainittava, että en ole erityisen lapsirakas, joten vaahtosammuttimen kokoisilla cossaajilla ei minuun tehdä suurta vaikutusta. Sillä, mitä tyypit tekevät ja ovat saaneet aikaiseksi iskee sitten taas sitäkin enemmän. Rimpun veistely siitä, kuinka monta nessua tuomaristolla meni kisan aikana, ei ollut vitsi. Ihme, ettei ensimmäisen rivin edessä ollut toista sorsalampea siitä kyyneltulvasta, mitä neljä aikuista ihmistä saa oikein kunnolla tunteilullaan aikaan. Tällaista positiivisen energian tykitystä lisää!

Eeppisyydessään hopeasijalle sijoittuneen ryhmän esitystä tulikin sitten katsottua nikotellen nenäliina suun edessä. Siinä, missä projekti Fredrikit vetivät mielettömän hauskan ja menevän shown, nämä kolme saivat aikaiseksi jotain niin kaunista, että olin pakahtua siihen paikkaan. Musiikki, rytmiikka, puvut, eläytyminen... voihan rähmänkäppyrä. Niin hurjan kaunista. Lavalla ei vain esitetty esitystä, vaan oikeasti hahmot tekivät riittinsä kuten olisi voinut sellaisen tehtävänkin. Harmi, ettei esityskisasta ole vielä saatavilla mitään kuvia, ja perhekunnan kamera ei ihan pelannut kaikkien lavalla olleiden eduksi.

Kunniamaininnan saanut The Mask ansaitsee myös suurkiitokset. En muista koska olisin ollut samalla lailla viihdyttynyt cosplayesityksen suhteen. Tällä kertaa nessu tuli tarpeen naurunkyyneleiden muodossa. Se lavakarisma, läsnäolo ja fiilis! Puhumattakaan siitä, että taidettiin ensimmäistä kertaa Suomessa nähdä vaattteidenvaihto lavalla ilman mitään sermejä tai apuvälineitä. Huikeaa!

Allekirjoittanut yrittää nyt jaksaa istua vielä parisen tuntia ratissa ja käydä hakemassa koiruli hoidosta kotiin. Sitä ennen: Kertaus on opintojen äiti, niinhän sitä sanotaan. Joten vielä kertaalleen: Pari kainaloon ja osallistumaan WCS-karsintoihin. Jookos kookos.

51 lukijaa, whooa!

Oli aika mahtavaa avata blogger, ja todeta lukijalistalla näkyvän yli 50 lukijaa, ja blogissa on käyty karvan vaille 3000 kertaa. Tuntuu mukavalta, että jaksatte lukea pähkäilyjäni ja ranttejani, joten suurenmoisen suuri kiitos ja kumarrus suuntaanne! Tai tässä tapauksessa jääkarhun tassun heilutuksia.

Traconiin on enää vajaa viikko, eikä auta muuta kuin taputtaa itseään olalle, ettei tehnyt itselleen sellaista karhunpalvelusta, että alkaisi väkästämään itselleen uutta cossia. Oikeastaan olen suorastaan kiitollinen siitä, ettei Rideriin tarvittavia kankaita ja nahkaa löytynyt. Itseni tuntien olisin tehnyt innoissani kellon ympäri hommia, ja polttanut kynttilää kummastakin päästä. Nytkin vähäinen vapaa-aika on kulunut tiivisti ruudun ääressä, kun olen katsonut läpi sarjoja, joista kisataan WCS:n puolella. Tuskin on mikään yllätys, että istun jälleen kerran kisan tuomaristossa.

Viimeksi mainitsinkin, että olen paininut niska limassa vähän isomman projektin kanssa arkielämässä, joten pitää hitusen hehkuttaa sitä. Olin duunin puolelta aikamoisessa mediamyllytyksessä mukana viime viikolla, kun matka vei lahden toiselle puolelle, Sofi Oksasen uuden kirjan julkistamistilaisuuteen ja Puhdistus-elokuvan maailman ensi-iltaan Tallinnaan. Kirjailijan vakisuunnittelijoiden ominaisuudessa pakattiin iltapuvut laukkuun, kun sinne kerran käskettiin lähteä. Yleensä olen niin jumissa ateljeella, ettei pahemmin ehdi näyttää nenäänsä muualla, mutta tällä kertaa tehtiin poikkeus. Täytynee sanoa, että iltapukuun sonnustautuminen tuntuu melkein siltä, että vetäisi cossin niskaan, kun sitä kantaa itsensä aivan toisin kuin arkireleissä.

No, voihan sitä oikeasti verratakin. Ainakin naisilla se tuntuu varsin samalta, kun vaihtaa näköelimet piilareihin, käyttää pienen ikuisuuden hiusten kähertämiseen, naaman paklaamiseen, rikkoo kertaalleen sukkansa ja uudet vaihdettuaan saa tunkea tassunsa huikeisiin piikkikorkoihin. Korsetti nyöritykseen ja sitten on jo melkein valmis lähtemään. Niin, ehkä vähän vielä lisää meikkiä unohtamatta lakata hiukset puoliliikkumattomiksi! Ja kaikki tämä vaiva muutamien tuntien vuoksi? Kyllä vain. Cosplayhin vertaaminen ei ole sinällään lainkaan kaukaa haettua.

warrior queen feat. ilkeä äitipuoli

Hotellin julmetun kokoiset peilit olivat liian suuri houkutus peilikuvaajalle, joten tässä pieni näyte suunnittelijoiden Lehtonen/Raiskinen juhlaeleganssista. Note to myself: laahuksellinen puku on paha virhe massatapahtumissa, kun helmaa saa jatkuvalla syötöllä varjella, ja on joka viidestoista minuutti tuuskahtamassa nenälleen, kun joku tallaa laahuksen päälle. Pitänee muistaa tämä cossipuolellakin, koska coneissa lienee enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Onko muilla vastaavia kokemuksia?

Jos joku haluaa lukea tarkemman selostuksen matkasta, se löytyy duuniblogin puolelta. Allekirjoittaneen panosta ensi-illan glamouriin voi puolestaan nuuskia tämän linkin takaa. Puhdistus oli leffanakin varsin pysäyttävä, suosittelen katsomaan! (Tosin jos on hyvin herkkä, voi olla parempi jättää välistä raakuutensa vuoksi.)

Voisinkin palailla takaisin kotitehtävien pariin. Nyt kun vielä saan viimeiset sarjat katsottua, ja selvittyä Traconiin, pääsen vetämään henkeä. Tulkaa nykäisemään conissa hihasta ja tervehtimään! Olisi hauska kuulla lukijoilta ihan livenä ajatuksia, mitä blogi kenties on nostattanut.



.

Tracon ja King of conquerors

Karvaisemman osapuolen tulevasta cossista olikin jo pikkuisen mainintaa, ja koska en diggaile erityisesti mysteeripuvuista, tämä keskittyköön tulevan Traconin suunnitelmiin. Partaisia hahmoja etsiessä tuli vastaan Fate/Zero ja sieltä pompahti esiin Rider. Pari sopivaa hahmoa on tullut vastaan, ja herralla on sama meininki kuin allekirjoittaneella. Pelkkä hahmodesign ei riitä, tyypin pitäisi herättää jotain tunteitakin. Harmi vain, että sarjassa ei ole minulle oikein yhtäkään hahmoa, joka soittelisi kellojani. (Voi yyhyyyyyyy, Lancer! Miksi pitää olla perjalkainen!)

Rider on jo luonteeltaan ihan mahtava vaihtoehto tuolle häiskälle. Voisi sanoa, että tällä kohtaa tuli varsinainen hengenheimolainen vastaan, ja kun designkin toimi, niin mikä ettei! Päätettiin jakaa voimat puoliksi. Herra tekisi nahkatyöt panssarien kanssa, ja minä taas kangashommat. Suunnittelu aloitettiin jo hyvissä ajoissa ihan katsomalla sarjan läpi, ja sen jälkeen lojuttiin olkkarin lattialla pähkäillen, miten mikäkin osa toimii, ja miten sen toteuttaisi.

Voin jo kuvitella, miten hermoni repeävät noiden kirjontojen kanssa.

Murdoch on tottunut haarniskantekijä, joten oli aika selvää, että panssarimietinnät kaatuvat siihen suuntaan. Keskiaikaseuran aikoina meillä kilkatti pelti aika tiiviisti, kun rottinkimiekan osumat ja uudet osat kaipasivat hitusen vasaran hellää kosketusta. Samoin karvaturpa teki meille kummallekin kengät, ja bootseissa on kuljettu aika monta vuotta, ja hyvät on! Panssarit lähdetään siis aidosta nahasta väkertämään, niin saa nuo kohokuviotkin paljon mukavammin tehtyä, eikä tarvitse irvistellä belsebuubin selkänahan (lue: tekonahka) kanssa.

Samoilta ajoilta meille on eksynyt ihana mohairvillakangas, jonka toinen puoli on juuri oikean punainen Riderin viittaan. Se on viimeiset kymmenen vuotta maannut laatikon puolella, joten näinköhän se odotti vain tätä hetkeä? Mene ja tiedä, mutta tähän se nyt käytetään. Sopivan tekoturkiksenkin olimme löytävinämme, mutta kun se sitten saapui, pettymys oli melkoinen. Näytepalan perusteella odotettiin vaaleasävyistä susiturkista, mutta nyt se olikin tummaraidallista. Ei sitten. En olisikaan halunnut.

Peruukki sentään löydettiin aikoja sitten, ja pääsin sen kimppuun viikonloppuna kumottuani aikamoisen määrän punaviiniä sisuksiini. En ole mitenkään hyvä peruukkien kanssa. Niin kauan kuin on ompelukone tai neulaa ja lankaa käsillä, olen omassa elementissäni, mutta hiukset. Urgh. en osaa tehdä edes omaan päähäni oikein mitään, ja Murdoch on se, joka tekee minulle letitkin. Toisin sanoen, itseni marinoiminen alkukankeuden selättämiseksi oli hyvinkin tarpeen.

Aamulla tällainen oli vastassa lyhennyttyään n.30cm

Punainen, kihartuva pitkätukka piti ensin pätkäistä reilusti lyhyemmäksi. Suretti, kun se oli oikeasti varsin kaunis ennen katkaisua, ja leikkuun kanssa oli muutenkin varsin kylmä rinki persuksen ympärillä. Entä jos sen mokaa? Agh argh argh. #cosplay.fi tarjosi jälleen erinomaista taustatukea ja kannustusta, joten uskalsin nyrhiä sitä enemmänkin. Projekti tarjosi mahtavat naurut eri vaiheissaan. Ensikokeilulla kodissani oli hurmaava hippi, vähän myöhemmin Prinssi Rohkea -tyyppinen polkkatukkamies, ja vasta sitten ruvettiin lähentymään Riderin mittoja kutreissa. Tällä menolla eletään ikuisesti, jos naurua piisaa samaan tahtiin.

Lopputulokseen olin enemmän kuin tyytyväinen. Legenda kertoo minun ehkä vetäisseen pienet voitontanssit, mutta en myönnä mitään. Huomasi taasen, miten hurjasti tämä harrastus antaa, kun vain uskaltautuu pois siltä omalta mukavuusalueeltaan ja vain kokeilee tehdä jotain uutta. Sitä kummasti osaa ja kykenee, kun vain yrittää. Vielä pitää tehdä vähän koemeikkailua, ei vain tatskojen peittelyiden kanssa, vaan ihan tuon karvoituksenkin osalta. Riderilla on sen verran ärhäkät kulmatkin, että niiden tekemistäkin on syytä kokeilla etukäteen.

Lähellä loppumetrejä.  (psst, kuka tulisi meille siivoamaan?)

Tracon lähenee sen verran vauhdilla, että joudutaan tekemään tässä Plan B eli Riderin casual -varustus, farkut ja valkoinen Conquer-paita. Suutarilla ei ollut sopivaa nahkaa, joten panssareita ei pääse vielä pitkiin aikoihin tekemään, sopivamman värinen tekoturkis odottaa löytymistään, samoin helman punainen kangas. No, eipä tässä mikään hätä ole. Tehdään, kun saadaan kaikki rauhassa kasaan ja kuntoon. Töissä on aivan tarpeeksi kiirepaniikkia, että jaksaisi sellaista ottaa enää harrastuksesta. Ensi viikolla saan sitten jo paljastaa, minkä kanssa olen duunissa paininut, kun media varmaan taas repii aiheesta kaiken irti. Sitä odotellessa.

Traconissa nähdään!