Musteen piilotusta part 2

"Mutta mä tykkään mun tatskoista! En mä tahdo piilottaa niitä!"

Se oli ensimmäinen protesti, kun nappasin suunnittelijaparini uhriksi musteen häivytysoperaatioon, ja vastaavia seurasi tasaisella tahdilla koko testailun ajan. Viimeksi operoin M/V-kuvilla, nyt on vuorossa sitten värillisten kuvien piilotusta. Luvassa siis kinttuja koko postauksen täydeltä! Kaivelin aika kasan erilaisia tutoriaaleja juutuubin pohjilta, ja niistä toimivimmilta, eikä vain tiettyä tuotetta mainostavista, nappasin kaksi vaihtoehtoa kokeiluun.

Ensimmäisessä käytetään huulipunaa pohjalle, ja sen päälle rakennetaan peittokerroksia. Eli tästä lähtee:

Kuvan päälle on levitetty ensin kerros huulipunaa.

Seuraava kerros (oikealla) tummempaa meikkivoidetta, puuteria, ja sen päälle vielä vaaleampaa meikkivoidetta

Useamman kerroksen jälkeen. (Huomaa hieno facehugger ylempänä. Sitä EI saanut peittää.)

Häivytyksen jälkeen. Värillä ON väliä.

Tämä tapa ei ollut kauhean tehokas, ei ainakaan pysyvyytensä perusteella. Homma leviää kuin Mäkisen eväät heti, kun siihen koskee. Valitettavasti kaikki valtaisan meikkipussini punat ovat enemmän tai vähemmän kosteuttavia, tai sitten niissä oli glitteriä mukana. Joten se mattamaisinkin puna oli edelleen liian kostea, eikä huulipunapohja tuntunut kuivuvan millään, ja kun pohja pysyi koko ajan kosteana, päälimmäiset kerroksetkaan eivät pysyneet kovin pitkään hyvinä. Jos tätä tapaa kokeilee, suosittelen etsimään kuivan mattapunan, joka todella kuivuu ja pitää paremmin.

Testasin myös kuinka paljon eroa on kerrosten määrällä. Jätin avainkuvion alaosan vähän vähemmälle kerrosten kanssa, ja lopputulos oli varsin arvattava. Mitä enemmän tököttiä, sen paremmin peittää. Ei auta laiskuus, vaikka kuinka yrittäisi.

Sitten tapa nro 2. Huulipuna heitetään mäkeen ja korvataan pohjustus ihan tavallaisella paperiliimalla. Käytössä oli kaavoihinkin käyttämäni puikkoliima, joka oli helppo mätkiä ihoa vasten, mutta koehenkilöni valitti siitä, että levitys tuntui epämiellyttävältä, ihoa kiristi ja pienet ihokarvat nipistelivät. Eroa ei ollut levittikö suoraan puikosta vai palettilastalla. Paperiliima on myös myrkytön, joten sitä saattaa aivan huoletta laittaa iholle ilman pelkoa maailmanlopun allergisista reaktioista. Mutta sanoista kuviin:

Turilaan lähtötilanne ennen liimakerrosta

Liimapinnan kuivuttua testattiin kahta eri peittoväriä

Aiemmin mainostin hankkineeni Grimasin tatuointien peittoon tarkoitukseen suunnatun peittoaineen. Sitä kokeiltiin tässä nyt vasemmalle puolelle, oikealle puolelle sen sijaan ihan perinteistä voimakaspigmenttistä meikkivoidetta. Grimasin tuote on kyllä niin syvältä, ettei kädelläkään yletä. Kauheaa tahmaa, eikä auta vaikka sitä lämmittäisikin. Se ei peitä sitten mitään! Hukkaan meni nekin pennoset.

 Liima jättää ihoon aika jännittävän pinnan. Jokainen ihohuokonen jää näkyviin varsinkin meikkivoiteen kanssa ja jos inhottuu pienistä rykelmistä tai koloista, ällötykseltä ei voi välttyä. Kiitos ja anteeksi, Mirjam!

Useamman kerroksen ja häivytysten jälkeen.

Yhteenvetona voisi sanoa, ettei kumpikaan näistä tekniikoista ollut täysi menestys, mutta antoi hyvän hahmotuksen siitä, mikä toimii ja mikä ei. Valitettavasti tästä ei ole enää kuvia, mutta päädyimme piilottamaan Rideria varten herran hihan pohjustamalla ensin kaikki kuviot huomattavan tummalla meikkivoiteella. Sen annettiin kuivua rauhassa ja puuteroitiin runsaalla Grimasin kiinnityspuuterilla. Tumman kerroksen päälle töpöteltiin vaaleampi meikkivoide. Puuterointia ja kerroksia toistettiin useamman kerran, kunnes päästiin tarpeeksi peittävään lopputulokseen. Viimeiseksi koko komeus kiinnitettiin hiuslakalla, joka esti värin suuremman sotkeutumisen vaatteisiin. Hiuslakkaa voi myös lisäillä päivän mittaan, jos tuntuu, että väriä alkaa irrota häiritsevässä määrin.

Aivan täydellistä tästä ei vieläkään tullut, mutta tatuointeja tuskin enää huomasi ellei ollut aivan lähellä katsomassa. Rideria tuskin cossattiin viimeistä kertaa, joten samaa operaatiota on vielä myöhemminkin luvassa, ja jos matkan varrella tulee vielä hyviä oivalluksia, jaan ne varmasti täälläkin.

Mustetta piilottamassa

Tatskat ovat juttu, joiden kanssa on jokusen kerran tullut manattua cosplayn suhteen. Onneksi itsellä on kuvaa toistaiseksi vain selässä, joten sen piilottaminen on lähinnä puvun ja hahmon valintakysymys. Joskus kuitenkin tulee vastaan sellaista, jossa levän piilottaminen on vähän pakkorasti. Tässä kohtaa voisi huokaista helpotuksesta, että omalla kohdallani jälleen ei ole kyse mistään isosta rumbasta, mutta nyt voisin taas itkeä tuota siipan puoliasumista neulan alla.

Partaongelmasta on hetkeksi päästy, mutta seuraava ongelma tulikin juuri musteen kohdalla. Hahmolla on kivasti joko hihatonta päällä tai sitten todella nafti lyhythihainen. Ei siinä mitään, mutta pitäisi saada maskeerattua nyt koko toinen käsivarsi ja toisesta käsivarresta vielä vähän peittoon. Aikamoinen urakka, ei pelkästään ajankäytön vuoksi, vaan operaatio vaatii mömmöiltäänkin jo aika paljon.

Rasvaliukoista väriä putsattuun ripsariharjaan ja menoksi! Johan alkoi karva punertumaan.

Iki-ihanan Zombieboyn muodonmuutos  meikkifirman käsittelyssä (voi, mikä puhisija!) oli jäänyt erinomaisesti mieleen, ja aika nopeasti tuli suunnattua sivuille tsekkaamaan, mitähän ne ihmetökötit kustantaisivat. Okei, isoja putkiloita, mutta maksoivat sen verran mansikoita, että olin melkein tukehtua kieleeni. Samalla heräsi epäilykset myös siitä, mikä olisi sopiva sävy ihoa ajatellen, kun kuitenkaan ei pääse testaamaan nahkaa vasten natsaako vai ei.

Pihinä ihmisenä päätin sitten kokeilla ensin toista ratkaisua ja testata vähän edullisempia vaihtoehtoja. Punanaamiolla vakuutettiin, että Grimasin camouflage make-up on tosi tynkkyä kamaa ja toimii takuulla. Taaskaan ei päässyt testaamaan etukäteen, mikä tuon savolais-skottilaisen punapigmenttiseen nahkaan sopisi, joten otettiin arvalla se, mitä kaupasta tyrkytettiin yleensä sopivimmaksi sävyksi (IV5). Purkki on naurettavan pikkuinen, hintaa on kuitenkin kohtuullisen paljon kokoon verrattaen ja saapuessaan se osoittautui vähän turhan keltaiseksi sävyksi. (Ärtynyt olmi veikkaa tällä kohtaa, että yleensä sopiva sävy taitaa olla sopiva noin Keski-eurooppalaisella mittapuulla, ei skandinaavisella tai brittiläisellä läpikuultavuudella.)

Tököttiä kokeiltiin sitten toisen käsivarren siihen pieneen kuvatukseen kohtuullisen epätyydyttävin lopputuloksin. Väri on ensinnäkin liian keltainen ja kuva kyllä paistaa läpi, vaikka kerroksia, kiinnityspuuteria tuli lätkittyä kohtuullisen paljon. Grimasin eduksi on kuitenkin sanottava, että kamaa ei kuitenkaan kulunut suunnattomia määriä, joten vaikka purkki on pieni, se on kuitenkin riittoisaa. Värisävyeron voisi vielä peittää kenties laittamalla paremmin sointuvaa meikkivoidetta päälle, mutta en ole kovin vakuuttunut siitäkään.

Testailtiin samalla lihasten rajojen korostusta. Toimii ihan kivasti.

Koko kuva käsitelty kertaalleen, keskellä on eniten tököttiä.

En ole ihan tyytyväinen tuohon peittävyyteen, joten saattaapi olla, että jos Joe Blasco ei tuota parempia tuloksia (sitä sentään löytyy omasta meikkipussista), taitaapi lähteä Dermablendille tilausta. Samalla voisi hitusen testailla lisäparran ja kulmakarvojen kehittelyä. Samaan puniksen tilauksessa, kun saapui myös tiilenpunaista partakreppiä. Arvaako jo joku, mistä hahmosta on kyse?

Arpinaamainen sikarinpolttaja

Yleensä ihastun aina niihin outoihin sivuhahmoihin, joista kukaan muu ei tunnu pitävän tai heitä pidetään aivan turhina. Päähenkilöt ovat yleensä,  niin länsimaisissa leffoissa kuin mangankin puolella niitä, joista en välitä vähääkään. Silläkin saattaa olla jotain merkitystä, että yleensä päähenkilöt ovat ainakin mangan ja animen maailmoissa teinejä, hyvin nuoria aikuisia tai ihan lapsia. Ei muuten ole hirvittävästi samaistumispinta-alaa tai "samaa kieltä" meikäläisen kanssa.

Jossain vaiheessa olin kuolettavan ahdistunut siitä, etten kohta löydä enää hahmon hahmoa, jonka nahan voisin vetää päälleni. On oikeastaan hirvittävän epäreilua, että kun on vihdoin elänyt aikaa, jolloin on täysin hyväksynyt itsensä sellaisena kuin on, niin alkaa nämä luonnon rappaukset sitten rapistua. Jippii. Olin joskus haikaillut tekeväni Tuulen laakson Nausicaän, mutta saada minusta enää uskottava teinityttö? Enpä usko. :D

Meikkipussini loistava viesti Peter pan -tautisille!

Usein sarjojen aikuiset ovat juuri niitä taustalla hääriviä, juonen kannalta vain semisti tärkeitä hahmoja, ja sieltä usein löytyvät ne, jotka kutkuttelevat minun käpäliäni. Black lagoonin Balalaika on kerrankin poikkeus. Vaikka ei varsinaisesti epämääräinen sivuhahmo olekaan, ihastuin tähän tappavan tehokkaaseen sotakoneeseen heti, kun leidi vilahti ensimmäistä kertaa ruudulle. Sarjan löytämisestä pitänee kiittää Sangatsumangan Antti V:aa ja nykyisin ex- punislaista Antti G:tä. Silloin kun vielä tuli enemmän istuttua myyntipöytäsalissa tiskin takana, sai jatkuvasti hyviä sarjasuosituksia herroilta, jotka tiesivät, miten polttavasti hajotan pääni kaikenlaiseen vaaleanpunaiseen ja söpöön höttöön. (Asia, jonka kanssa olen muuten kärvistellyt kerran jos toisenkin, kun kisaan tulee joku näistä kawaii-sarjoista, ja minun on käytännössä pakko katsoa sarja tietääkseni, miten hahmoon on päästy sisään...)

Luen yleensä mieluimmin mangaa kuin katson animea, koska se on minulle mieluisampi kerrontamuoto, ja cossaajan näkökulmasta vaatteetkin yleensä ovat yksityiskohtaisempia. Balalaikalle on annettu todella tarkka, oikeaan elämään perustuva viitekehys, joten ihan ensimmäinen juttu koko puvun rakentamiselle oli kaivella kaikki referenssit esiin lähtien mangasta siirtyen sotilashistoriaan. Onneksi saman katon alla on tuo onnettoman kaikkitietävä militaristini, jonka kanssa kaivettiin oikeat, Afghanistanissa laskuvarjojoukkojen käyttämät prenikat ja merkit esiin. Itse asiassa homma vaati kohtuullisen paljon taustatyötä, koska piti yrittää sovittaa mangaan piirretyt jutut, verrata niitä oikeisiin ja sitten ruveta etsimään, mistä ne löytäisi. Kuukauden etsintöjen jälkeen Ukrainasta löytyi sopiva liike, joka suostui lähettämään kamppeet Suomeen.

Koko puvun kalleimmat  ja vaikeimmin löydettävät osat. Huh.

Ensimmäinen ongelma tuli manttelin kanssa. Mangaan, sekä animeen on kuvattu harmaa mantteli Balalaikan harteille. Kappas keppas, neuvostoarmeija käytti ruskeita, ei harmaita takkeja. Joten ei, ei autenttista tästä kohtaa, koska kuitenkin cosplayn pitää olla uskollisen piirrosjäljelle. Niin ironista kuin se onkin, päädyin hankkimaan blondille brittiarmeijan manttelin, koska väri, laskeutuvuus ja helman leveys täsmäsivät paremmin. Niin kummalta kuin se kuulostaakin, se oli koko cossin edullisin osa. Varusteleka tahtoi komeudesta vain vitosen. Brittinappeja siihen ei kuitenkaan voinut jättää, joten korvasin killuttimet neuvostoversioilla.

Kauluslaattojen kanssa tuli hetkellinen aivopieru, kun en tuntunut keksivän mitään ratkaisua. Taustalla ei ole mitään, minkä kautta ne olisi kauluksiin voinut ommella. Sain Artulta kuitenkin loistavan idean; tarranauhaa tekstiililiimalla kiinni laattoihin, ja toinen takkiin. Toimii kuin tauti, ja näyttää hyvältä! Tässä muuten ammattilaistaustan suurimpia ongelmia. Sitä yrittää liian vaikean kautta ratkaista ongelmia, kun vastaus olisi hyvinkin simppeli. Jo tämänkin takia cosplay on hyvä ainakin minun päälleni, saa tuulettaa aivoja mukavasti uuden puvun kanssa.

Napit ja hihamerkit jo kohdillaan!

Manttelin jälkeen pyörittelin päätäni niin peruukin kuin meikin kanssa. Itse jakkupukuhan ei ole missään välissä ollut ongelma, lähinnä jaksamis- ja ehtimiskysymys. Vaikka sitä on jo pienen eliniän vääntänyt pakkelia naamaansa, siitä huolimatta teatterityyppinen maskeeraus ei ole ihan omin juttu. Kaivelin kaikki mahdolliset tökötit esiin, asetuin vessan peilin eteen, ja tadaa, ainakin minulla oli hauskaa! Vähän kuin olisi lapsuuden sormivärileikit taas kehissä.

Arpi- ja peruukkitestailua feat klassinen kylppärin peili.

Kompastuskiveksi tuli sitten nestemäinen lateksi. Onhan se varmasti todella hieno aine, jolla voi tehdä vaikka mitä, mutta jos siitä saa maailmanlopun allergian, se saa jäädä muiden huviksi. Onneksi bongasin sopivasti Ane-Uen tekemän tutoriaalin paloarpiin, ja jälleen syttyi lamppu pään päällä. Grimasin ripsiliimasta tuli sitten pelastajani, joka ei aiheuta mitään oireita nahalle, joten sitä uskalsi lääpiä jo avoimemmin nassuunsa. Testailussa tuli jo ilmi, että maski menee helposti liian ruskeaksi. Ei nyt ihan pekonia se puoli naamasta sentään ole. Kyseessä on kuitenkin vanha arpi, joten seuraavaksi taas lisää referenssimatskua; googlaamaan palohaavoja, ja millaisiksi ne parantuvat.

Mmm, kuubalainen sikari. Nam! Lopputuloksen kuvasi Tytti Levänen.

Tytti Leväsen kamerasta tämäkin. (Apua, miten jalat kuolivat noihin kenkiin.)